Kolme syytä, miksi myös USA piittaa Ukrainasta

Julkisten linjausten mukaan Yhdysvallat ottaa osaa Ukrainan selkkaukseen samoista syistä kuin EU: tukeakseen maan demokraattista, oikeudenmukaista ja taloudellista kehitystä. Näiden linjausten taustalla lienee vielä tärkeämpiä tavoitteita. Niitä lienee ainakin kolme – eikä niitä sovi lausua ääneen. 

20.8.2014

Jan Hurri
Demokratia, oikeudenmukaisuus ja taloudellinen hyvinvointi ovat samalla tavalla helposti yleviksi markkinoitavia arvoja kuin vaikka oman maan kansalaisten suojeleminen.

Analyysi

Yhdysvaltain ja Euroopan unionin (EU) johtajat ovat perustelleet osallisuuttaan Ukrainan tapahtumiin ennen kriisiä ja sen aikana halulla tukea maan demokraattista, oikeudenmukaista ja taloudellista kehitystä.
Samaan tapaan Venäjän johto on virallisissa linjauksissaan korostanut haluaan puolustaa venäläisväestön asemaa ja turvallisuutta Krimillä ja muualla Ukrainassa.
Länsijohtajien ja Venäjän johtajien virallisissa linjauksissa voi toki olla perääkin, mutta tuskin ne ovat koko totuus.
Suurvaltojen toimet maailman selkkauksissa ovat "aina" perustuneet pääosin muihin tavoitteisiin kuin selkkauksen jalkoihin jäävien kansojen etuun.
Tällainen lienee asian laita myös Ukrainassa.
Suurvalta-asema
kaiken taustalla
Siinä kuin Venäjän toimet Ukrainan kriisissä perustunevat suurelta osin maan asemaan ja taustaan alueellisena suurvaltana ja pyrkimykseen tuon aseman vahvistamiseen, voinee Yhdysvaltain toimien olettaa perustuvan maan maailmanlaajuiseen suurvalta-asemaan.
Yhdysvaltain kansantalous ja sotavoimat ovat toisesta maailmansodasta lähtien olleet kiistatta maapallon suurimmat ja voimakkaimmat.
Neuvostoliitto yritti aikansa haastaa Yhdysvaltain mahtiasemaa, mutta kaatui yritykseensä. Seuraavaksi kenties Kiina yrittää haastaa Yhdysvaltoja niin talouden kuin sotavoimien maailmanvaltiaan paikalta.
Mutta tällä haavaa Yhdysvaltain valta-asemaa on jokseenkin vaikea kiistää, olipa asiaintilasta mitä mieltä tahansa.
Todennäköisesti Yhdysvaltain suurvalta-asema sopii maan johtajille oikein hyvin. Ja todennäköisesti he tekevät kaikkensa aseman säilyttämiseksi.
Siitä hyvästä jokin alueellinen kriisi jossakin toisarvoisessa Itä-Euroopan kolkassa lienee pieni hinta.
Kolme epävirallista
syytä sekaantumiseen
Yhdysvaltain suurvalta-aseman ja edun varmistaminen ja vahvistaminen lienevät tärkeimmät taustavaikuttimet, joiden takia liittovaltion johto on ylipäätään kiinnostunut muun maailman menosta, ja halukas sekaantumaan siihen.
Ukrainassakin Yhdysvaltain johto lienee ensisijaisesti kiinnostunut kriisin mahdollisista vaikutuksista maansa omiin etuihin ja tavoitteisiin.
Näitä epävirallisia tavoitteita ei ole tapana kuuluttaa julkisissa linjauksissa, mutta esimerkiksi maailmanpolitiikan ja kansainvälisten riskien arviointiin erikoistunut analyysiyhtiö Stratfor on kirjoittanut niistä runsaasti viimeaikaisissa raporteissaan.
Ukrainan kriisissä Yhdysvalloilla on todennäköisesti ainakin kolme epävirallista tavoitetta.
Kaksi niistä on geopoliittisia eli suomeksi sanottuna kansainvälistä valtapeliä. Kolmas todennäköinen syy on kauppapoliittista kotiin päin vetämistä.
Ehkä Washingtonkin
vain puolustautuu
Ukraina ei ole lähelläkään Yhdysvaltain maaperää eikä Ukrainan kriisi uhkaa mitenkään ainakaan suoraan Yhdysvaltain turvallisuutta.
Silti Ukrainan kriisiin sekaantuminen voi Washingtonista katsoen olla "välttämätön" osa suurvallan puolustuksellista strategiaa. Samaan tapaan kuin Venäjän toimet voivat Moskovasta katsoen olla "välttämättömiä" maan aseman ja etujen turvaamiseksi.
Yhdysvaltain johto katsonee velvollisuudekseen varmistaa maan maailmanlaajuinen suurvalta-asema kaikin tarvittavin keinoin.
Yksi noista keinoista – tai strategioista – on kaikkien mahdollisten tai kuviteltavissa olevien haastajien – rumemmin sanottuna vihollisten – pitäminen riittävän heikkoina vakavan uhan synnyttämiseen.
Tuohon tarkoitukseen Ukrainan kriisi tarjonnee Yhdysvalloille kaksikin syytä sekaantua jupakkaan – ja tarvittaessa jopa kärjistää sitä esimerkiksi talouspakotteiden ja uhkavaatimusten voimalla.
Tämä kriisi kuluttaa
eniten muiden voimia
Ukrainan kriisi sitoo ja syö Venäjän voimia sitä enemmän mitä pidemmäksi kriisi venyy ja mitä kärkevämmäksi se kärjistyy. Sama koskee EU:ta ja EU-maita, joskin ainakin ensi alkuun eri tavoin.
Vanhan vihollisen (Venäjä) ja kilpailijan (EU) voimien sitoutuminen ja kuluminen – tai sitominen ja kuluttaminen – vahvistaa Yhdysvaltain suhteellista asemaa kuin itsestään. Näin käy siitä riippumatta, onko tämä Yhdysvaltain tavoite vai sattumaa.
Venäjältä kuluu kaiken aikaa Ukrainan kriisissä suuri määrä sotilaallista, diplomaattista, poliittista ja taloudellista voimaa.

EU:lta ja useilta erillisiltä EU-mailta Ukrainaan sitoutuu ja kuluu toistaiseksi lähinnä diplomaattista, poliittista ja taloudellista voimaa. Myöhemmin alkaa kulua myös sotilaallista voimaa, kun kriisi osaltaan yllyttää EU-maita kasvattamaan sotilasmenojaan.
Nämä ovat Yhdysvaltain kaksi todennäköistä syytä piitata Ukrainasta.
Yhdysvallatkaan tuskin haluaa sotaa yhdenkään EU-maan, Naton ja Venäjän välille, mutta sotaa lievempi alueellinen kriisi "kilpailevalla" mantereella koituu ainakin epäsuorasti sen eduksi.
Kriisi vaikuttaa
talouskilpailuun
Kolmas todennäköinen syy Yhdysvaltain Ukrainan-mielenkiinnolle kumpuaa sekin maailmanvallan suhteellisen kilpailuaseman varmistamisesta ja vahvistamisesta.
Se on luonteeltaan kauppapoliittinen.
EU- ja varsinkin euromaiden talouskehitys on ollut kansainvälisen finanssi- ja talouskriisin jäljiltä aneemista. Euroalueella on suuri riski ajautua uuteen taantumaan. Samoin Venäjän talous polkee parhaillaan paikoillaan tai taantuu.
Yhdysvaltainkin kansantalous on toipunut finanssikriisin jälkeen epätavallisen hitaasti ja heikosti. Mutta se on silti toipunut verrattomasti vahvemmin ja ripeämmin kuin eurotalous.
Nyt Ukrainan kriisi ja siitä koituvat talousvaikutukset parantavat Yhdysvaltain suhteellista kilpailuasemaa kansainvälisessä talousmaaottelussa Atlantin vastarantojen välillä.
Yhdysvallat ja EU ovat määränneet Venäjän vastaisia talouspakotteita, jotka rasittavat koko vaikutuksellaan Venäjän ja EU-maiden taloutta mutta eivät suoraan juuri lainkaan Yhdysvaltain taloutta.
Samoin Venäjän vastapakotteet iskevät EU- ja euromaiden talouksiin, mutta eivät likimainkaan samalla rasitteella Yhdysvaltain talouteen.
Näin Yhdysvaltain talouden suhteellinen asema vahvistuu ja EU:n heikkenee.
Energiateollisuus
hyötyy kriisistä
Venäjän vastaiset talouspakotteet ja kriisin epäsuorat vaikutukset osuvat kahteen yhdysvaltalaisittain keskeisen tärkeään teollisuuden toimialaan, energiaan ja aseteollisuuteen.
Yhdysvallat ja EU pyrkivät estämään esimerkiksi niin sanotun liuskeöljyn ja -kaasun poraamiseen liittyvän tekniikan viemisen Venäjälle.
Kyse on tuotantotekniikasta, jolla Yhdysvallat pyrkii parhaillaan öljyomavaraisuuteen ja kaasun viejäksi.
Sattumoisin Venäjä on ennestään yksi maailman suurimmista öljyn ja maakaasun tuottajista, ja suurtuottajan sekaantuminen kansainväliseen kriisiin on omiaan nostamaan tai ainakin ylläpitämään öljyn ja kaasun maailmanmarkkinahintoja.
Hintojen nousu tai laskun estyminen koituu suoraan maailman öljy- ja kaasuyhtiöiden eduksi. Suuri osa maailman suurimmista energiayhtiöistä on yhdysvaltalaisia.
Sotateollisuus
hyötyy seurauksista
Samoin Yhdysvalloille tärkeä sotateollisuus hyötyy sitä enemmän, mitä innokkaammin esimerkiksi kriisin säikäyttämät EU-maat ryhtyvät paisuttamaan varustelumenojaan.
Tällaiset kauppapoliittiset ja kaupalliset tavoitteet voivat olla Washingtonin kolmas syy sekaantua Ukrainan kriisiin.
Olipa demokratian edistämisen halu kuinka vilpitön tahansa, se tuskin on koko totuus.

Seuraava talouskriisi sattuu entistä kipeämmin

EU:n ja Venäjän välillä kytevä kauppasota voi olla Suomellekin uskottua suurempi riski, sillä Suomen ja koko euroalueen talous on nyt rutkasti heikompi kestämään uusia iskuja kuin ennen finanssi- ja eurokriisiä. Siksi seuraava talouskriisi iskee rajummin ja tekee kipeämpää kuin edellinen. 

10.8.2014 

Jan Hurri

inShare1

Uusi talouskriisi ei suinkaan ole ennalta varma tapahtuma, mutta riski lienee olennaisesti suurempi kuin pääministeri Alexander Stubb ja valtiovarainministeri Antti Rinne ovat viime viikkojen lausunnoissaan esittäneet.

Lue myös nämä:

• Pakotteet painavat Suomen syvemmälle suohon

Ministerit tuntuvat ennemmin vähätelleen kuin korostaneen talouden riskejä. Ainakaan he eivät ole varoittaneet kansalaisia siitä, että seuraava talouskriisi iskee Suomeen ja muihin euromaihin vielä kipeämmin kuin edellinen.
Kelju varoitus on kuitenkin paikallaan ja perusteltavissa helposti: Suomen ja euroalueen talous on nyt rutkasti heikommassa kunnossa vastaanottamaan uusia iskuja kuin ennen finanssi- ja eurokriisiä.
Kriisi koetellut
eniten Eurooppaa
Siitä on pian kuusi vuotta, kun kansainvälinen finanssikriisi leimahti Yhdysvalloissa. Sieltä se levisi hetkessä Eurooppaan, jota se on toistaiseksi koetellut raskaimmin.
Euroalueella on riehunut oma eurokriisinsä jo viitisen vuotta. Eurokriisi on väistynyt otsikoista, mutta se ei ole ohi.
Kriisivuodet ovat tehneet rujoa jälkeä niin euroalueen julkiseen kuin yksityiseenkin talouteen, ja nyt kriisiin johtaneet ongelmat ovat pahempia kuin ennen kriisiä.
Siksi eurotalous kestää seuraavan kriisin iskuja vielä huonommin kuin edellisen kriisin iskuja.
Eurotalouden heikkous ja haavoittuvuus ilmenee helposti esimerkiksi euroalueen keskuspankin EKP:n julkaisemista taloustilastoista.
Kolme surkeaa
taloustilastoa
EKP:n tilastoista (esimerkiksi tästä ja tästä) ilmenee, että:
1) Euroalueen talous on viiden viime vuoden aikana hädin tuskin kasvanut, ja reaalisesti kokonaistuotannon arvo on nyt selvästi niukempi kuin ennen kriisiä.
2) Euroalueelta on kriisin kuluessa kadonnut miljoona työpaikkaa, ja työttömiä työnhakijoita on nyt kuusi miljoonaa enemmän kuin ennen kriisiä. Työtä vailla on melkein 20 miljoonaa työnhakijaa.
3) Eurotalouden velkataakka on nyt melkein 30 000 miljardia euroa ja lähemmäs 40 prosenttia raskaampi kuin finanssikriisin alkuhetkillä, ja tällä velkaantumisen vauhdilla eurotalous on pian yhtä velkainen kuin Islanti oli ennen omaa kriisiään.
Kuusi vuotta sitten euroalueen talous oli toisin sanoen verrattomasti vahvempi ja vähemmän velkainen kuin nyt – ja silti juuri ylivelkaantuminen kampitti euroalueen edelliseenkin kriisiin.
Ja juuri siksi seuraava kriisi iskee kipeämmin kuin edellinen.
Ei vain julkisen
talouden velka
Euroalueen valtioilla ja muilla keskushallinnon yksiköillä on velkaa enemmän kuin alueen vuotuisen kokonaistuotannon verran. Velkaisuuden suhdeluku on yli sata prosenttia bruttokansantuotteen vuotuisesta arvosta, vaikka euromaiden sopima enimmäismäärä on 60 prosenttia.
Alueen koko velkataakka on kuitenkin rujosti raskaampi kuin pelkän julkisen talouden velkamäärä kertoo.
Euromaiden kotitalouksilla, teollisuus- ja palveluyrityksillä, finanssialan yrityksillä ja julkisen talouden yksiköillä oli viime vuoden lopussa velkaa yhteensä 103 000 miljardia euroa.

Alueen kokonaisvelkamäärä on toisin sanoen kymmenen kertaa suurempi kuin pelkän julkisen talouden velkamäärä, ja kokonaisvelkamäärällä laskettu velkaisuuden bkt-suhdeluku on yli tuhat prosenttia.
Islannin velkaisuusaste kävi 1 700 prosentissa ennen kuin hillitön hurjastelu päättyi kyyneliin finanssikriisin alkupuolella. Euroalue ei ainakaan vielä ole kuin Islanti, mutta euroalueella kriisi on kiihdyttänyt velkaantumista eikä supistanut niin kuin Islannissa.
Ennen finanssi- ja eurokriisin alkamista euroalueen kokonaisvelkataakka oli 74 000 miljardia euroa. Velkaa oli "vain" kahdeksan kertaa vuotuisen kokonaistuotannon verran, ja velkaisuuden suhdeluku oli "vain" 800 prosenttia.
Islannin velkaantumishuippuun on toki vielä matkaa eikä sekään välttämättä upota euroaluetta sillä tavoin kuin pienen Islannin. Mutta entistä raskaampi velkataakka on silti liian suuri entistä heikomman talouden hoidettavaksi, kun seuraava kriisi leimahtaa. 
Sataako lopulta
taivaalta euroja?
Entistä raskaammasta velkamäärästä ja entistä heikommasta taloudesta syntyy seuraavaa kriisiä pahentava yhteisvaikutus. Julkisella taloudella tai muillakaan talouden toimijoilla ei ole ensi kriisin leimahtaessa senkään vertaa voimia kuin viimeksi.
Julkisen talouden päättäjät ovat viidettä vuotta julistaneet, että elvytysvaraa ei ole ja alijäämät ja velkaantuminen on pakko taltuttaa ensi tilassa. Julistukset eivät ole estäneet alijäämiä ja velkaa karttumasta, mutta europäättäjien voi silti olla hyvin vaikea nopeasti kääntyä vyönkiristäjistä elvyttäjiksi.
Niinpä seuraava kriisi päätynee entistäkin nopeammin ja suoraviivaisemmin alueen keskuspankin EKP:n syliin. Tosin senkin perinteiset keinot ovat vähissä, kun korot ovat jo valmiiksi nollan tuntumassa ja rahoituksen tarjonta rajoituksetonta.
Euroalueen seuraava talouskriisi ei olekaan vain ankarampi kuin edellinen, vaan se on mitä todennäköisimmin myös "rahapoliittisesti jännittävämpi". Ehkä jo ensi kriisin päätteeksi taivaalta sataa euroja.

 بورژوازی ومتفکّرانش!

 1 - هایمن مینسکی، اقتصاددان آمریکایی:

سه مرحله بدهی

مینسکی نظریه‌ای بنام "فرضیه بی‌ثباتی مالی" را پیشنهاد، و ادعا کرد که ارائه وام و تسهیلات اعتباری در سه فاز مجزا انجام می‌شود. او این مراحل را "تحت پوشش"، "پرمخاطره" و "پانزی"(1) نام گذاشت، که نام مرحله آخر از چارلز پانزی، کلاهبردار معروف، گرفته شده بود.

در مرحله اول، یعنی اندکی پس از پایان بحران اقتصادی، بانک‌ها و وام‌گیرندگان محتاط هستند. مبلغ وام‌ها کم است و وام‌گیرندگان توان بازپرداخت اصل و بهره بدهی را دارند. با افزایش اعتماد در بازارها، بانک‌ها اعطای وام‌هایی را از سر می‌گیرند که دریافت‌کنندگانشان تنها قادرند بهره آنها را بپردازند. معمولا برای ضمانت این وام‌ها کالا یا سرمایه‌ای گرو گذاشته می‌شود که با گذشت زمان ارزشش افزایش می‌یابد.

بعد از این، یعنی وقتی از بحران قبلی چیزی جز خاطره‌ای دوردست باقی نمانده، به مرحله آخر – یعنی مرحله پانزی – می‌رسیم. در این مرحله بانک‌ها به شرکت‌ها و خانواده‌هایی وام می‌دهند که نه توان بازپرداخت اصل وام را دارند، و نه امکان پرداخت بهره آن را. در این مرحله هم فرض می‌شود که ارزش دارایی‌هایی که وام بر اساس آنها داده شده، افزایش خواهد یافت. بهترین راه فهمیدن این مدل در نظر گرفتن یک وام مسکن عادی است.

مرحله "تحت پوشش" مثل وام‌هایی است که باید اصل و بهره آن پرداخت شوند. مرحله "پرمخاطره" بیشتر شبیه وام‌هایی است که گیرنده فقط بهره آن را می‌پردازد، و مرحله "پانزی" از این هم فراتر می‌رود. مثل این است که بعد از گرفتن وام مسکن، به‌مدت چند سال هیچ پرداختی انجام ندهید و امیدوار باشید که قیمت خانه آنقدر بالا رفته باشد که با فروش آن بتوانید اصل مبلغ وام و همه اقساط پرداخت نشده بهره آن را بپردازید. می‌بینید که این مدل به‌خوبی نحوه و شکل وام‌هایی را که به بحران مالی اخیر منجر شدند، نشان می‌دهد.

لحظه مینسکی

اصطلاح "لحظه مینسکی" ساخته اقتصاد دانان متأخرتر است و به لحظه‌ای اطلاق می‌شود که کل ساختار پوشالی فرو می‌ریزد. تأمین مالی پانزی بر افزایش قیمت سرمایه‌ها مبتنی است، و زمانی که قیمت سرمایه‌ها بالاخره رو به سراشیبی بگذارد، وام‌گیرندگان و بانک‌ها متوجه می‌شوند که در سیستم وام‌هایی وجود دارد که هیچگاه امکان بازپرداخت آنها وجود نخواهد داشت. مردم سرآسیمه به فروش دارایی‌ها رو می‌آورند و همین هجوم آنها باعث افت بیشتر قیمت‌ها می‌شود.

درست مثل لحظه‌ایست که یک شخصیت کارتونی دوان‌دوان از لبه پرتگاه رد می‌شود. او همچنان مدتی به دویدن ادامه می‌دهد، چرا که فکر می‌کند روی زمین سفت ایستاده است. اما در یک لحظه – یا همان لحظه مینسکی – ناگهان متوجه می‌شود که اوضاع از چه قرار است، و آن لحظه‌ای است که زیرپایش را نگاه می‌کند و می‌بیند که روی هوا ایستاده است. آنجاست که سقوط می‌کند و روی زمین می‌افتد. در جریان بحران و فروپاشی مالی سال ۲۰۰۸ هم همین اتفاق افتاد.

(1)- این ترفند شبیه ترفندهای هرمی است، و در آن منابع مالی جدید که از سرمایه‌گذاران تازه دریافت می‌شود، صرف پرداخت بهره‌های کلان به سرمایه‌گذاران قبلی می‌شود. این‌گونه ترفندها که نام خود را از چارلز پانزی، کلاهبردار معروف (۱۹۴۹-۱۸۸۲) گرفته اند، طوری طراحی شده‌اند که به محض اینکه سرمایه‌گذاری جدیدی انجام نشود، و یا شمار قابل توجهی از سرمایه‌گذاران بطور همزمان بخواهند پول‌هایشان را پس بگیرند، فرو می‌ریزند.

ایده اصلی مینسکی آنقدر ساده است که می‌توان آن را مثل شعاری روی یک تی‌شرت چاپ کرد: "ثبات عامل بی‌ثباتی است." به اعتقاد او، در دوره‌های ثبات اقتصاد، بانک‌ها، شرکت‌ها و دیگر کارگزاران اقتصادی آسان‌گیر می‌شوند. آنها فرض می‌کنند که روزهای خوش همواره ادامه خواهد داشت و در پی کسب سود بالاتر، بیشتر خطر می‌کنند. به این ترتیب بذر بحران بعدی در همان روزهای خوش کاشته می‌شود.

2- نیک هانوئر، یکی از ابرثروتمندان آمریکایی:

صدای پای 'انقلاب' می‌آید!

 سه شنبه 01 ژوئيه 2014 - 10 تیر 1393 

چهل درصد از ثروت جهان در اختیار یک درصد جمعیت است

نیک هانوئر، یکی از ابرثروتمندان آمریکایی که خود را جزء یک‌دهم درصد جامعه از نظر دارایی می‌داند در مطلبی که در نشریه "پولیتیکو" منتشر شده به دوستان "تریلیونرش" هشدار داده شکاف طبقاتی به حدی رسیده که اگر تغییراتی سریع اعمال نشود شاهد اتفاقاتی مثل انقلاب اکتبر روسیه یا انقلاب کبیر فرانسه خواهیم بود.
آقای هانوئر که ثروتش را با سرمایه‌گذازی و کارآفرینی در اینترنت اندوخته می‌نویسد: "اگر برای حل نابرابری خیره کننده‌ای که در این اقتصاد وجود دارد کاری نکنیم، چوبش را خواهیم خورد. هیچ جامعه‌ای تحمل چنین نابرابری فزاینده‌ای را ندارد. در واقع در تاریخ بشر هیچ مثالی وجود ندارد که ثروت اینگونه انباشته شده باشد و سرانجام چوبش را نخورده باشد."
او اضافه می‌کند: "در سال ۱۹۸۰، هشت درصد درآمد آمریکا در اختیار یک درصد جامعه بود و سهم نیمه پایین جامعه از درآمد هجده درصد بود. امروز آن یک درصد، بیست درصد درآمد را در اختیار دارد و آن پنجاه درصد دوازده درصد درآمد را."
او به ثروتمندانی مثل خود هشدار می‌دهد که از خواب بیدار شوند "چون این وضعیت دوام نخواهد داشت."

"اگر تغییرات اساسی در سیاست‌هایمان ندهیم، طبقه متوسط نابود خواهد شد و ما به فرانسه قرن هجدهم، پیش از انقلاب بر خواهیم گشت."
"شما در رویا زندگی می‌کنید" و تصور می‌کنید آمریکا در مقابل بهار عربی یا انقلاب اکتبر روسیه یا انقلاب کبیر فرانسه "مصونیت" دارد اما "انقلاب مثل ورشکستگی است، ابتدا به تدریج و بعد ناگهانی می‌آید."
پیشنهاد آقای هانوئر افزایش حداقل دستمزد در آمریکاست چون "طبقه متوسط روبه رشد، منشا شکوفایی آمریکاست نه محصول آن. طبقه متوسط ثروتمندانی مثل ما ایجاد می‌کند نه بر عکس."
آقای هانوئر معتقد است دمکراسی می‌تواند باعث انتخاب درست شود: "یا عده‌ای اندک در کوتاه مدت نفع ببرند یا عده‌ای کثیر در درازمدت. کار دمکراسی این است که [جامعه را] به سمت دومی ببرد."
این در واقع همان چیزی که اقتصاددان فرانسوی توماس پیکتی در کتابش "سرمایه در قرن بیست و یکم" مطرح کرده است، کتابی که در کمال تعجب در صدر پروفروش‌ترین کتاب‌ها قرار گرفته و این برای یک کتاب تخصصی اقتصادی پدیده‌ای نادر است.

توماس پیکتی آمریکا را از یک سو سرزمین امید برای مهاجران و سرزمین نابرابری بی‌رحم از سوی دیگر می‌داند

آقای پیکتی در کتابش می‌نویسد دلیل ایجاد این وضعیت این است که در قرن بیست و یکم مثل قرن نوزدهم سود سرمایه از نرخ رشد اقتصادی پیشی گرفته است و این به بنیان جامع دمکراتیک را که بر اساس شایسته سالاری است آسیب می‌زند.
برای متوقف کردن این "گرایش غلط به سمت اولیگارشی" آقای پیکتی می‌گوید باید مالیاتی تصاعدی بر سرمایه – آنهم ترجیحا در سطح جهانی – وضع شود تا جلوی انتقال ثروت به کشورهایی که مالیات‌ در آنها پایین است، گرفته شود.
پل کروگمن، اقتصاددان آمریکایی می‌گوید: "ما تنها از نظر نابرابری درآمدها به قرن نوزدهم بازنگشته‌ایم، بلکه در مسیر بازگشت به 'سرمایه‌داری موروثی' قرار داریم که در آن گلوگاه‌های اقتصاد را نه افراد توانا، بلکه خانوادها کنترل می‌کنند."

در ایران ده درصد بالای جامعه سی درصد از درآمد کشور را در اختیار دارند و به ده درصد فقیر فقط سه درصد از درآمد کشور می‌رسد.

در واقع حتی تا مدتی بعد از بحران اقتصادی سال ۲۰۰۸، مسئله نابرابری اقتصادی چندان مورد بحث و توجه نبود.
اما تلاطم‌های ناشی از رکود اقتصادی و نا‌آرامی‌های اجتماعی که در یکی دو سال بعد از آن در کشورهای مختلف بخصوص در دنیای غرب اتفاق افتاد نگاه‌ها را به ارقامی بی سابقه جلب کرد که نشان می داد این پدیده دیرین جامعه بشری، اکنون ابعادی بی سابقه یافته است، در حالیکه در پنجاه سال گذشته تصور عمومی بر این بوده که سرمایه داری باعث توزیع امکانات پایه رفاهی و اجتماعی و بهبود سطح زندگی مردم شده است.

با وجود رشد اقتصادی خیره‌کننده چین و هند، شکاف طبقاتی در این دو کشور بیشتر شده است.

دامنه این بحث فراتر از آمریکاست. در بریتانیا هم شکاف روزافزون طبقاتی به موضوعی جدی تبدیل شده است. دو سال پیش سهم یک درصد بالای جامعه بریتانیا با یک عقبگرد صد ساله به میزانی که در زمان جنگ جهانی اول بود رسید. نابرابری اقتصادی در جامعه بریتانیا از ۱۹۷۷ تاکنون ۴۲ درصد افزایش داشته است.

توزیع درآمد در برخی از کشورهای عضو سازمان توسعه و همکاری‌های اقتصادی

اروپا از بیم تورم منفی نرخ بهره منفی می‌دهد

پنج شنبه 05 ژوئن 2014 - 15 خرداد 1393

دراگی تصمیم بانک مرکزی به کاهش نرخ بهره پایه و نرخ بهره منفی سپرده بانکها را اعلام کرد

بانک مرکزی اروپا نرخ بهره را کاهش داده و بهره سپرده‌های بانک‌ها را منفی کرده است.
روز پنجشنبه، ١٥ خرداد (٥ مه)، ماریو دراگی، رئیس بانک مرکزی اروپا اعلام کرد که نرخ بهره پایه در حوزه پول یورو به پانزده صدم درصد کاهش یافته و بانک‌های سپرده گذار نزد این بانک هم، به جای دریافت بهره، ناگزیر به پرداخت هزینه خواهند بود. نرخ بهره پایه حوزه یورو پیش از این بیست و پنج صدم درصد و نرخ بهره سپرده‌های بانک‌ها صفر درصد بود.
تصمیم بانک مرکزی در واکنش به نگرانی در مورد تعمیق رکود در حوزه پول واحد اروپا - یورو - در حالی اتخاذ شده است که نرخ تورم در این منطقه به هفت دهم درصد رسیده است.
تصمیم اخیر بانک مرکزی اروپا جدیدترین اقدام برای پایان دادن به رکود و همچنین، جلوگیری از خطر کاهش بیشتر نرخ تورم است. در ماه های اخیر، نگرانی هایی در مورد کاهش بیشتر نرخ تورم و حتی بروز تورم منفی - یعنی تنزل سطح عمومی قیمت کالا و خدمات - وجود داشته است. چنین وضعیتی می‌تواند به بروز رکود اقتصادی عمیق و طولانی مدت منجر شود که مقابله با آن بسیار دشوار خواهد بود.
وضعیت تورم منفی باعث کاهش و حتی توقف سرمایه‌گذاری می‌شود زیرا سرمایه‌گذاران می‌دانند که هنگامی که سرمایه‌گذاری آنان به مرحله تولید و فروش کالا برسد، بهای کالای تولیدی کمتر از زمان سرمایه گذاری بوده و ضرر و زیان آنان کمابیش قطعی است. همزمان، خریداران کالا نیز که انتظار دارند روند تنزلی قیمت‌ها ادامه یابد، خرید اقلام غیرضروری را به تعویق می‌اندازند.
نتیجه توقف سرمایه گذاری و خودداری مصرف‌کننده از خرید کالا، کاهش هر چه بیشتر تقاضاست که روند کاهش قیمت‌ها را سرعت می بخشد و رکود اقتصادی و عواقب آن مانند بیکاری را تشدید می‌کند.
بانک مرکزی اروپا برای جلوگیری از این وضعیت، به کاهش نرخ بهره پایه و منفی کردن نرخ بهره سپرده‌های بانک‌ها مبادرت کرده است.

ماهیت تصمیم‌ها

نرخ بهره پایه که در کشورهای مختلف به اسامی گوناگون خوانده می‌شود، بهره‌ای است که بانک مرکزی در قبال وام‌های بسیار کوتاه مدت - معمولا چند ساعته و شبانه- از بانک‌های تجاری مطالبه می‌کند.این بانک‌ها گاه با کمبود موقت نقدینگی جهت تسویه حساب های بین خود در پایان روز مواجه می‌شوند و برای تامین نیاز خود، مبالغی را از بانک مرکزی وام می‌گیرند. نرخ بهره‌ای که بانک مرکزی برای این وام‌ها مطالبه می‌کند، نرخ بهره پایه خوانده می‌شود.

کاهش نرخ بهره می‌تواند نرخ برابری یورو در مقابل سایر ارزها را اندکی کاهش دهد

نرخ بهره پایه بر سایر نرخ‌های بهره بانکی، از نرخ وام‌های بین بانک‌ها گرفته تا بهره پرداختی به سپرده گذاران و بهره دریافتی از وام‌گیرندگان تاثیر می‌گذارد. نرخ بهره پرداختی بانک‌های تجاری به سپرده‌های بانکی مشتریان معمولا کمتر از نرخ بهره پایه است. بانک‌های تجاری از وام‌گیرندگان وام بهره‌ای بیش از بهره پایه دریافت می‌کنند.
با کاهش نرخ بهره پایه توسط بانک مرکزی اروپا، بهره‌ای که به سپرده مردم در بانک‌های تجاری کشورهای عضو حوزه یورو تعلق می‌گیرد بسیار ناچیز است و بانک مرکزی اروپا امیدوار است این وضعیت باعث شود شهروندان کشورهای حوزه یورو به جای پس انداز و سپرده گذاری پول، آن را خرج یا سرمایه‌گذاری کنند و باعث افزایش تقاضا شوند. انتظار این است که افزایش تقاضا، تورم قیمت‌ها را به سطح مطلوب بانک مرکزی اروپا، یعنی حدود دو درصد، افزایش دهد.
همچنین، کاهش نرخ بهره می‌تواند انگیزه ای برای استقراض سرمایه گذاران از بانک‌های تجاری برای سرمایه گذاری شود که نتیجه آن هم افزایش سطح اشتغال و افزایش تقاضا برای کالاها و در نهایت، کمک به رونق اقتصادی است.
بانک مرکزی اروپا همزمان کوشیده است تا بانک‌های تجاری را به دادن وام بیشتر به متقاضیان در برابر بهره کمتر ترغیب کند. تصمیم به منفی کردن نرخ بهره پرداختی به سپرده‌های بانک‌ها نزد بانک مرکزی به این منظور اتخاذ شده است.
در شرایط معمولی، بانک‌های تجاری بخشی از پول مازاد بر نیاز خود را نزد بانک مرکزی سپرده گذاری می‌کنند و بهره‌ای در برابر آن دریافت می‌کنند. بانک مرکزی اروپا به منظور تشویق بانک‌های تجاری به پرداخت هر چه بیشتر وام به متقاضیان وام به جای نگه داشتن آنها نزد بانک مرکزی، این نرخ را به صفر کاهش داده بود. اینک این نرخ به منهای یکصدم درصد تنزل کرده که به معنی آن است که بانک‌های تجاری در ازای نگه داری پول به جای دادن وام به متقاضیان، عملا مجبور به پرداخت نوعی جریمه می‌شوند.
این روش از سال‌ها پیش توسط بانک مرکزی ژاپن و از بیش از پنج سال پیش توسط فدرال ریزروز - بانک مرکزی آمریکا - به اجرا گذاشته شده است.
یکی دیگر از تصمیمات روز پنجشنبه بانک مرکزی اروپا، خرید اوراق قرضه است. با این روش، بانک مرکزی نقدینگی بیشتری را در اقتصاد حوزه یورو تزریق می‌کند با این امید که این اقدام باعث افزایش تقاضا شود.

نتیجه ای دارد؟

بانک مرکزی اروپا، مانند بانک مرکزی کشورهای پیشرفته که از دولت مستقل هستند، مسئولیت حفظ ارزش داخلی پول، یعنی جلوگیری از تورم را برعهده دارد و برای این منظور، از مجموعه سیاست‌های پولی استفاده می‌کند.

رکود اقتصادی اروپا تبعات سیاسی و اجتماعی وسیعی داشته است

در سال‌های منتهی به بحران مالی هفت سال پیش، اکثر کشورهای جهان برای مدیریت اقتصادی به سیاست‌های پولی متکی بودند و پس از آن نیز، برخی از آنها همچنان از توسل به سیاست‌های مالی - شامل تغییر در اقلام بودجه دولت - خودداری کرده‌اند.
برخی از اقتصاددانان در کارآیی سیاست‌های پولی دست کم در مقابله با رکود اقتصادی ابراز تردید کرده و گفته‌اند که دلیل استمرار رکود فعلی جهان عدم کارآیی این سیاست‌ها بوده است.
در حالیکه بسیاری از کشورهای حوزه یورو با رکود عمیق و عواقب آن، مانند نرخ بالای بیکاری، دست به گریبان هستند، بروز تورم منفی چشم اندازی بسیار نگران کننده محسوب می‌شده و بانک مرکزی اروپا امیدوار است با اتخاذ سیاست‌های پولی جدید، با این وضعیت مقابله کند.
در عین حال، منتقدان این نوع سیاست‌ها نسبت به نتیجه بخش بودن اقدامات امروز بانک ابراز تردید کرده و گفته‌اند که این سیاست‌ها نمی‌تواند مشکلاتی مانند بی اطمینانی مصرف کننده نسبت به آینده خود و در نتیجه، بی میلی او به خرج کردن، بیکاری و کمبود درآمد بیکاران، و عدم تمایل سرمایه گذاران به سرمایه‌گذاری را مرتفع کند. به گفته آنان، در شرایط بی اعتمادی نسبت به آینده اقتصادی، حتی ممکن است تصمیم‌هایی از قبیل آنچه که بانک مرکزی اروپا اتخاذ کرده عملا باعث تشدید نگرانی و بی‌اطمینانی بیشتر شود.
به گفته آنان، ابعاد مشکلات اقتصادی اروپا بیش از آن است که یکدهم درصد کاهش نرخ بهره بتواند آنها را حل و فصل کند.
البته کاهش نرخ بهره در حوزه یورو احتمالا به کاهش نرخ برابری یورو در برابر سایر ارزها منجر می‌شود و می تواند صادرات کشورهای حوزه را افزایش و واردات آنان را کاهش دهد. افزایش صادرات یک عامل ضد رکودی محسوب می‌شود هر چند در شرایط کنونی، باید تاثیر آن در بهبود وضع اقتصادی حوزه یورو را محدود دانست.

EKP tarjoaa: miinuskorkoa ja muita rahakokeita

Television ostoskanavien helppoheikit kaupustelevat kapineita, joilla sujuvat kaikki mahdolliset askareet. Eikä siinä vielä kaikki: kaupan päälle tulee vielä tukku muita kapineita, joiden avulla ratkeavat vielä mahdottomatkin askareet.

Todellisuudessa lienee hyvin epävarmaa, toimivatko tv-kaupustelijoiden kapineet niin kuin ylenpalttiset myyntipuheet lupailevat.

Hieman samanlainen vaikutelma syntyi viime viikon torstaina, kun euroalueen keskuspankin EKP:n pääjohtaja Mario Draghi esitteli pankin uusimpia rahapoliittisia kriisitoimia.

Miltei samaan tapaan kuin tv-shopin kaupustelijat esittelevät kaikkivoipia kapineitaan, EKP:n Draghi esitteli joukon uusia rahapoliittisia "kapineita" likimain kaikkien mahdollisten ja mahdottomien talouspulmien hoitamiseen.

Uusia keinoja ovat esimerkiksi ohjauskorkojen lasku entistäkin alemmas – osittain jopa nollan alapuolelle – ja rahoituksen tarjonnan lisääminen pankeille. Eikä siinä vielä kaikki: EKP esittelee vielä lisää uusia keinoja sitä mukaa kuin tarvis vaatii.

Mutta jos kuulostavat tv-shopin kapineet liian hyviltä ollakseen totta, niin myös EKP lupailee luultavasti liikoja.

EKP:n uusimmat keinot jäävät todennäköisesti tehottomiksi samasta syystä kuin aiemmatkin: ne vaikuttavat korkeintaan kriisin oireisiin mutta eivät juuri lainkaan kriisin syihin.

Niinpä "EKP-shop" joutuu vielä pitkän aikaa esittelemään yhä uusia "kapineita" entisten jatkoksi ennen kuin kriisi lopulta hellittää.

Liikaa velkaa ja liian
vähän pääomaa

Velkakriisien ja niitä taltuttaneiden kriisitoimien historia on samalla talous- ja rahapoliittisten hoitovirheiden ja vikatikkien historiaa.

Kriisien syntyyn yleensä itsekin osalliset talous- ja rahaviranomaiset, kuten keskuspankit, ovat kerta toisensa jälkeen tulkinneet velkakriisit tilapäisiksi likviditeetti- eli maksuvalmiusongelmiksi.

Ani harvoin keskuspankkien kaltaiset viranomaiset ovat velkakriisien alusta asti oivaltaneet tai ainakaan myöntäneet, että kyse on pohjimmiltaan velallisten ylivelkaantumisesta ja pankkien pääomapulasta eli velka- ja vakavaraisuuskriisistä.

Siksi keskuspankkien kriisitoimetkin ovat yleensä ainakin ensi alkuun paikanneet pankkien rahapulaa yksinkertaisesti tarjoamalla pankeille lisää lyhytaikaista lainarahoitusta tai järjestämällä ylivelkaisille velallisille rahoitustukea.

Niinpä keskuspankkien likviditeettiä kohentavat kriisitoimet käyvät ongelmien oireiden eivätkä näiden oireiden taustalla piilevien varsinaisten ongelmien kimppuun.

Tähän perinteiseen taudinkuvaukseen ja sen mukaiseen hoitotapaan ovat EKP:nkin toimet pääpiirteissään perustuneet pian kuusi vuotta kestäneessä kamppailussa euroalueen rahoitus- ja velkakriisin taltuttamiseksi.

Näin myös EKP:n torstaina esittelemät uudet rahapolitiikan kevennystoimet pyrkivät helpottamaan euroalueen rahamarkkinoiden ja pankkien likviditeettiongelmia. Sen sijaan nämä uudetkaan toimet eivät kohenna pankkien vakavaraisuutta kuin erittäin hitaasti.

Siksi esimerkiksi EKP:n esittelemä pankkien keskuspankkitalletusten miinuskorko on ennemmin kokeiluluontoinen rahapoliittinen temppu kuin tehokas keino kriisin ratkaisemiseen.

EKP haluaa lisää
lainarahaa liikkeelle

EKP yrittää tukea euroalueen talouskehitystä muun muassa alentamalla ohjauskorkonsa entistä lähemmäs nollaa, 0,15 prosenttiin. Samalla se laskee pankkien keskuspankkitalletuksille maksamansa talletuskoron ensi kertaa nollan alapuolelle, -0,10 prosenttiin.

Päätös miinuskoron käyttöön ottamisesta on saanut paljon otsikkonäkyvyyttä, mutta sen vaikutus euroalueen rahoitusoloihin jäänee pienemmäksi kuin sen EKP:n päättäväisyyttä korostava mielikuvavaikutus.

Miinuskorko koskee lähinnä euroalueen pankkien ylimääräisiä varantotalletuksia, joita nämä pitävät keskuspankkien talletustileillä. Nämä ovat pankkeja koskevan varantovelvoitteen ylittäviä talletuksia, jollaisten määrä on pian kaksi vuotta supistunut voimakkaasti ja on enää verraten pieni.

Varsinaisia varantovelvoitteen edellyttämiä keskuspankkitalletuksia miinuskorko ei koske.

EKP yrittää miinuskoron avulla patistaa pankkeja nostamaan ylimääräiset talletukset pois keskuspankkien tileiltä ja lainaamaan ne mieluummin yrityksille ja kotitalouksille.

Samaa tarkoitusta ajavat miinuskoron lisäksi käyttöön otettavat uudet keskuspankkirahoituksen muodot, kuten yritysrahoitukseen korvamerkittävät pitkäaikaiset keskuspankkiluotot.

EKP toivoo, että miinuskorko ja uudet rahoitusmuodot panisivat vauhtia ensin euroalueen luotonantoon ja heti perään investointeihin ja kulutuskysyntään. Näiden on puolestaan tarkoitus synnyttää uutta talouskasvua ja uusia työpaikkoja.

Eikä siinä vielä kaikki – elleivät torstaina ilmoitetut toimet tepsi, on pääjohtaja Draghin mukaan luvassa uusia jatkotoimia.

Kolme syytä, miksi
teho on epävarma

Keskuspankkitalletusten miinuskoron tai muiden EKP:n uusien rahapolitiikan ohjauskeinojen teho voi jäädä heikoksi tai olemattomaksi ainakin kolmesta syystä.

1) Pankkien ei ole pakko lainata asiakkaille keskuspankista nostamiaan ylimääräisiä talletusvaroja, vaan ne voivat nostaa talletukset ja maksaa niitä vastaavan määrän lyhytaikaisia velkoja pois. Näin pankkien taseet supistuisivat ja euroalueen rahoitusolot kiristyisivät päinvastoin kuin EKP tavoittelee.

2) Pankkien ei ole pakko vastaanottaa uutta keskuspankkirahoitusta eikä niiden ole pakko lainata yrityksille tai kotitalouksille euroakaan enempää kuin arvioivat tarpeelliseksi ja kannattavaksi. Varsinkaan, kun niillä on valvontaviranomaisten pakottama tarve taseidensa riskien karsimiseen ja karttamiseen.

3) Euroalueen yritysten tai kotitalouksien ei ole pakko hakea tai vastaanottaa uutta lainarahaa sen enempää investointien kuin kulutuksen rahoittamiseen. Varsinkaan, kun entisissäkin veloissa on hoitamista ja talouden vyönkiristykset pakottavat säästämiseen.

Ja vaikka EKP:n kaikki tavoitteet toteutuisivat, jäisi uusien toimien teho kriisin taltuttamisessa silti heikoksi. Edes täydelleen toteutuvina ne tuskin kohentavat laina-asiakkaiden maksukykyä tai pankkien vakavaraisuutta sen vertaa kuin talouden vyönkiristykset ja luottolama heikentävät niitä.

Velkaa on enemmän
kuin kriisin alussa

Jos euroalueen julkisen ja yksityisen talouden velkamäärä oli ennen kriisiä liian suuri, ja jos euroalueen pankkien vakavaraisuus oli ennen kriisiä liian heikko vastaanottamaan omin voimin kriisissä syntyviä todennäköisiä tappioita, ovat nämä kriisin perimmäiset syyt jäljellä ja pahempia kuin kriisin alussa.

Alueen julkisen ja yksityisen talouden yhteen laskettu velkamäärä on nyt suurempi kuin ennen kriisiä, tarkasteltiinpa velkaisuutta euromäärin tai velkaisuuden suhdeluvuin.

Niinpä julkisen ja yksityisen talouden kyky ottaa uutta velkaa hoitaakseen on nyt heikompi eikä suinkaan parempi kuin kriisin alussa. Velkamäärän kasvu ilmenee esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n luottotilastoista.

EKP on itsekin aiemmissa arvioissaan todennut euroalueella yleisen tarpeen taseiden kohentamiseen, mutta samaan aikaan se silti haluaisi velkaantumisen jatkuvan ja kiihtyvän.

Euroalueen pankkijärjestelmä on nyt heikompi ja pienempi kuin ennen kriisiä, tarkasteltiinpa pankkien taseiden tolaa absoluuttisin luvuin tai erilaisin vakavaraisuuden suhdeluvuin.

Euroalueen velkaantuminen ja pankkiongelmien kasautuminen on jatkunut ja jopa kiihtynyt kriisitoimissa tehtyjen hoitovirheiden takia. Niinpä EKP yrittää miinuskoron ja muiden uusien hätätoimiensa avulla korjata osin itse pahentamiaan ongelmia.

Varjonyrkkeilyä
itseään vastaan

EKP on yksi niistä euroalueen talousviranomaisista, jotka ovat katsoneet tarpeelliseksi panna toteen julkisen talouden erittäin voimakkaita vyönkiristyksiä kesken vuosikymmeniin ankarimman talous- ja velkakriisin.

Kun valtioiden velkaantuminen olisi joka tapauksessa kasvanut normaalien suhdannevaikutusten takia, ovat talouspolitiikan vyönkiristykset vain kiihdyttäneet velkaantumista. Tämä on taas kannustanut EKP:n johtoa ja EU:n muuta talousjohtoa vaatimaan talouspolitiikkaan yhä lisää kiristyksiä.

EKP on myös yksi niistä euroalueen talousviranomaisista, jotka ovat katsoneet aiheelliseksi kiristää alueen pankkien vakavaraisuusvaatimuksia ja luottoriskien karttamista kesken vuosikymmeniin ankarimman velka- ja talouskriisin.

Vakavaraisuusvaatimusten kiristämiseen onkin toki tarvetta, mutta vaatimusten kiristäminen kesken jo alkaneen velkakriisin on ollut omiaan kärjistämään luottokriisi luottolamaksi. Kriisin jo alettua pankit olisivat tarvinneet lisää pääomaa eivätkä pääomavaatimuksia.

Talouspolitiikan ja rahoitusolojen kiristäminen kesken kriisin on kärjistänyt talouden deflatorisia paineita – jotka aina muutenkin kasvavat velkakriiseissä.

EKP on toisin sanoen itsekin pahentanut sitä deflaation uhkaa, jota se nyt yrittää torjua yhä uusilla rahapolitiikan kokeellisilla elvytyskeinoilla, kuten miinuskorolla.

Tällaiseen ottelijaa itseään vastaan käytävään varjonyrkkeilyyn tuskin pystyvät edes tv:n ostoskanavan helppoheikit. Ehkä EKP:n toimissa onkin vaikutteita myös toisesta tv:n omituisesta ohjelmatyypistä, show-painista.

ظاهرا "تحت فشاربودن واسترس" نه برای "راننده" خوب است ونه برای "دارنده"، چرا که، یکی رابیش ازحدّ چاق وآندیگری رابیش ازحدّ لاغرکرده است!

EKP taituroi jymypotin sijoittajien laariin

Analyysi Euroalueen talouskriisi ja massatyöttömyys ovat yhä täyttä totta, mutta alueen finanssikriisi päättyi yli kaksi vuotta sitten. Näin kävi, kun EKP katkaisi velkakirjojen ja osakkeiden syöksyn ja taiteili finanssimarkkinat jymynousuun. Velkakirjojen ja osakkeiden arvo on parissa vuodessa paisunut tuhansia miljardeja euroja.

16.4.2014

Eurokriisi on edelleen täyttä totta, jos asiaa kysytään kriisimaiden tai miksei Suomenkin työttömiltä ja kaikilta niiltä kansalaisilta, joiden tuloihin talouskriisi ja julkisen talouden vyönkiristykset ovat tehneet isoimpia lovia.

Analyysi

Mutta jos asiaa kysytään Euroopan finanssipelureilta ja muilta finanssivarallisuuden omistajilta, euroalueen rahoituskriisi päättyi jo pari vuotta sitten.
Sen jälkeen alkoi kriisin ja kriisitoimien jako kahteen: tavallista kansaa likeltä liippaavat talouspolitiikan kriisitoimet ovat olleet lähinnä vyönkiristyksiä ja keppiä, kun taas finanssitoimijoita ensin koskevat rahapolitiikan kriisitoimet ovat olleet pääosin porkkanaa.
Parin viime vuoden kurssinousu on ollut hurjaa mutta ei itsestään syntynyttä sattumaa vaan suoraa seurausta euroalueen keskuspankin EKP:n toimista.
Ilman EKP:n huolenpitoa sijoittajat olisivat pahimmassa tapauksessa samassa jamassa kuin miljoonat kriisin koettelemat tavalliset kansalaiset: työtä vailla ja puilla paljailla.
Toki osa sijoittajistakin on kriisin kuluessa polttanut näppinsä, mutta kaiken kaikkiaan finanssimarkkinoiden syöksy päättyi yli kaksi vuotta sitten ja viimeistään toissa syksynä.
Muualla kurssinousu
alkoi viisi vuotta sitten
Maailmanlaajuisen finanssikriisin pahin kurssisyöksy katkesi jo viisi vuotta sitten, kun Yhdysvaltain Fed ja muut maailman suurimmat keskuspankit ryhtyivät toden teolla torjumaan talouden tuomiopäivää.
Vuoden 2009 maaliskuussa maailman osakemarkkinoiden kurssisyöksy katkesi, ja siitä alkoi yhä meneillään oleva kurssinousu. Samalla alkoi vahva kurssinousu riskipitoisten velkakirjojen markkinoilla.
Euroaluetta tuo käänne ei pelastanut, sillä maailmanlaajuisesta kurssikäänteestä ei kulunut vuottakaan ennen kuin euroalueen oma velkakriisi leimahti Kreikan valtion rahoituskriisistä.
Pian olivat muidenkin velkaisimpien eurovaltioiden ja näitä uhkarohkeasti rahoittaneiden pankkien rahoituskuviot solmussa. Siitä alkoivat heikoimpien eurovaltioiden ja koko Länsi-Euroopan pankkien syöksykierre, joka uhkasi repiä koko rahaliiton ja euron hajalle.
Rahaliiton koossa pysymistä ja euron olemassaoloa uhannut kriisi ahdisti euromaat ja niiden yhteisen EKP:n useisiin poikkeuksellisiin kriisitoimiin. Euromaiden kriisitoimet olivat pääosin tehottomia mutta EKP:n toimenpiteet olivat tehokkaampia.
Lopulta EKP esti euroa hajoamasta, mutta samalla se käytännössä loihti kuin tyhjästä finanssisijoittajille miljardien eurojen kurssivoitot.
LTRO tarjosi pankeille
puoli-ilmaista pelirahaa
Ensimmäisen kestävän käänteen EKP sai aikaan, kun se tarjosi euroalueen pankeille yli tuhannen miljardin euron verran poikkeuksellisen pitkäaikaista rahoitusta puoli-ilmaiseksi ja muutoinkin höyhenen kevein ehdoin.
EKP tarjosi pankeille niin sanottua LTRO-rahoitusta (Long Term Refinancing Operation) ensin vuoden 2011 joulukuussa ja uudestaan vuoden 2012 maaliskuussa.
Erittäin suuri osa tästä yhteensä yli tuhannen miljardin euron rahoituksesta päätyi Espanjan ja Italian pankkien käyttöön. Nämä taas sijoittivat erittäin suuren osan LTRO-rahasta Espanjan ja Italian valtioiden velkakirjoihin. EKP tarjosi pankeille tilaisuuden erittäin tuottoisaan velkavipuun – ja pankit tarttuivat tilaisuuteen.
Pankit maksoivat lainarahasta EKP:lle alun perin prosentin korkoa ja saivat sijoituksilleen korkeimmillaan kuuden tai jopa seitsemän prosentin korkotuottoa. Sen jälkeen pankit ovat saaneet hyväkseen vielä samojen velkakirjojen jopa kymmenien prosenttien arvonnousun.
EKP:n hullunhalpa ja yltäkylläinen rahoitus sai aikaan itseään ruokkivan kierteen. Pankkien velkakirjaostot painoivat Espanjan ja Italian valtioiden markkinakorot laskuun, mikä taas nosti samojen velkakirjojen arvoa – ja veti samalla pankkiosakkeetkin nousuun.
LTRO-rahoituksen vaikutus riitti vain niin kauan kuin EKP syötti pankeille ja pankit vastaanottivat lisää rahaa. Keväällä 2012 kriisimaiden korot alkoivat taas nousta ja pankkiosakkeet uupuivat uuteen laskuun.
EKP:n "lopullinen voitto" kriisistä oli vielä näkemättä.
OMT-lupaus oli kuin
iso ilmainen lounas
Keväällä 2012 Espanjan ja varsinkin Italian valtionlainojen markkinakorot alkoivat taas nousta voimakkaasti, kun pankkien kantti ei kestänyt enää jatkaa ostoja. Pienempien kriisimaiden valtionlainat seurasivat perässä.
Samoin pankkiosakkeet painuivat taas raakaan laskuun, ja epäluulo euron kestävyydestä palasi otsikoihin ja kriisikokousten esityslistoille. Pääomaa pakeni taas euroalueelta, ja euro heikkeni suhteessa muihin päävaluuttoihin.
EKP teki seuraavan siirtonsa loppukesästä 2012 julistamalla tekevänsä "kaiken tarvittavan" euron pelastamiseksi. Se esitteli niin sanotun OMT-hätäohjelman (Outright Monetary Transactions), jonka taikavoima onkin tepsinyt siitä lähtien.
Muodollisesti EKP ilmoitti ryhtyvänsä tarvittaessa jopa ennalta rajoittamattomiin kriisivaltioiden velkakirjojen tukiostoihin, jos se katsoo markkinoiden hinnoittelevan velkakirjoihin perusteetonta riskilisää ja jos euron olemassaolo on vaarassa. Toki ostoihin liittyisi vielä iso joukko tiukkoja ehtoja.
Käytännössä tuo OMT-lupaus kuitenkin teki eurovaltioiden velkakirjoista taas suurin piirtein riskittömiä. Lupaus oli nopeimmille finanssipelureille yhtä kuin ilmainen lounas. Se on tähän päivään mennessä nostanut alueen finanssivarallisuuden arvoa rutkasti enemmän kuin edellinen yritys, LTRO-tuki.
Yhdessä nämä EKP:n tukitoimet ovat estäneet euroa hajoamasta – ja tarjonneet siinä sivussa finanssisijoittajille parissa vuodessa arviolta jopa 3 700 miljardin euron kokonaistuoton.
Tuhansien miljardien
eurojen arvonnousu
Koko euroalueen valtionlainamarkkinoiden nimellisarvo on suurin piirtein 7 000 miljardia euroa. Kaikkiaan valtioilla on vielä enemmän velkaa, mutta loput 2 000 miljardia on muuta kuin velkakirjamuotoista pitkäaikaista velkaa.
Velkakirjalainojen arvonnousu on kolmen viime vuoden pohjakosketuksesta tähän päivään yhteensä 26 prosenttia ja euroina arviolta jopa 1 500 miljardia.
Arviot perustuvat uutistoimisto Bloombergin laskemien maakohtaisten valtionlainaindeksien kokonaistuottoon ja eurovaltioiden liikkeessä olevien velkakirjalainojen arvoihin.
Viiden kriisivaltion velkakirjatuotto on vielä roimasti ronskimpi kuin koko euroalueen valtionlainojen tuotto.
Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja Irlannin valtioilla on yhteensä liikkeessä lähemmäs 3 000 miljardin euron jälkimarkkinakelpoiset velkakirjat. Summassa ei ole mukana erilaisten "pelastuspakettien" hätäluottoja.
Tuon markkinaehtoisen velkapotin käypä arvo on noussut kolmen viime vuoden pohjakosketuksesta huikeat 52 prosenttia eli arviolta jopa pyöreät 1 000 miljardia euroa.
Tämä toki sisältyy kaikkien alueen valtionlainojen kokonaistuottoon. Koko euroalueen velkakirjamarkkinoiden kokonaistuotosta ylivoimaisesti suurin osa on peräisin juuri kriisivaltioiden lainapapereiden arvonnoususta.
Pankkiosakkeiden
raju kurssinousu
Suunnilleen samaan aikaan velkakirjamarkkinoiden käänteen kanssa kääntyivät myös koko Länsi-Euroopan pankkiosakkeet – ja niiden perässä alueen muutkin osakkeet – uuteen nousuun.
Pankkiosakkeet nousivat ensin EKP:n LTRO-tuen ansiosta voimakkaasti, mutta ne painuivat uuteen laskuun pian rahoitustuen ehdyttyä. Uusi jyrkkä lasku päättyi vasta EKP:n esitettyä käänteen tekevän OMT-lupauksensa, josta alkanut nousu jatkuu yhä.
Länsi-Euroopan pankkiosakkeiden kokonaistuotto on vuoden 2012 heinäkuusta tämän viikon tiistaihin peräti 84 prosenttia. Tämä on Stoxx Europe 600 Banks -indeksin kokonaistuotto, jossa ovat mukana kurssinousu ja osingot.
Pankkiosakkeiden markkina-arvo on noin 920 miljardia euroa, joten kyseisen indeksin kuvaama kokonaistuotto on euroina 418 miljardia.
Kaikkien Länsi-Euroopan 600 suurimman pörssiyhtiön markkina-arvo on lähes 5 900 miljardia euroa, joka on parissa vuodessa paisunut osinkotuottoineen runsaat 2 200 miljardia euroa.
Riskisijoittajat ovat saaneet kriisivaltioiden velkakirjoista ja Länsi-Euroopan pankkiosakkeista parissa vuodessa 1 400 miljardin euron kokonaistuoton.
Kaikkien eurovaltioiden velkakirjalainojen ja Länsi-Euroopan pörssiosakkeiden vastaava kokonaistuotto on euroina arviolta jopa 3 700 miljardia euroa.
Valmisteilla uusi
ilmainen lounas
EKP:n käänteen tekevät tukitoimet ja niistä alkanut kurssinousu niin eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla kuin alueen osakepörsseissä ovat houkutelleet kurssijuhliin mukaan suuren määrän sijoituspääomaa myös euroalueen ulkopuolelta.
Tämä pääomavirta muista valuutoista ja muiden markkinoiden sijoituskohteista on ollut omiaan voimistamaan euroalueen kurssikehitystä. Mutta se on ollut omiaan voimistamaan myös itse euron kurssikehitystä – EKP:n mielestä jo liikaakin.
Euron arvo on valuuttamarkkinoilla vahvistunut esimerkiksi suhteessa Yhdysvaltain dollariin likimain 15 prosenttia sen jälkeen, kun EKP esitti OMT-lupauksensa toissa kesänä.
Euron taalakurssi oli vuoden 2012 heinäkuun lopussa alimmillaan 1,205 ja tämän viikon tiistaina se oli 1,380. Muutos suhteessa Japanin jeniin on vielä suurempi.
EKP ei yleensä puutu euron valuuttakurssiin mitenkään, mutta viime aikoina EKP:n johtajat ovat esittäneet huolensa euron liiallisesta vahvistumisesta. He arvioivat euron vahvistumisen jo aiheuttavan talouteen deflatorisia paineita.
Niinpä EKP harkitseekin taas uusia poikkeuksellisia kriisitoimia saadakseen euron heikkenemään ja euroalueen inflaation virkoamaan. Se valmistautuu vastaamaan osin itse alulle panemaansa markkinakehitykseen.
Ja mikä olisi johdonmukaisempaa vastalääkettä tukitoimien tahattomiin sivuvaikutuksiin kuin panna toteen uusia tukitoimia? Suunnitteilla on esimerkiksi laajamittaisia velkakirjaostoja – ja finanssitoimijoille taas uusi ilmainen lounas.

Aak)Tämän takia sinäkin maksat asunnostasi liikaa

Rahatalouden ravintoketju alkaa pankeista ja päättyy velkaisiin kotitalouksiin. Ketjua pitää koossa velkaan perustuvan talouden sideaine, vakuudet. Keskuspankit tekevät kaikkensa, jotta vakuusarvot mieluummin nousevat kuin laskevat. Ne haluavat pitää luotonannon ja rahan tarjonnan vauhdissa. Siksi sinunkin asuntosi maksaa liikaa. 

Jan Hurri

9.4.2014

Nykyaikaisen rahatalouden ravintoketju alkaa keskuspankeista ja pankeista, jotka ovat ketjun huipulla. Ketjun häntäpäässä ovat velkaiset kotitaloudet, jotka ovat ketjun välttämätöntä ravintoa ja rahatalouden planktonia.

Analyysi

Viime vuosien velkakriisi ja kriisitoimet ovat osoittaneet, että talous- ja rahaviranomaiset tuntevat tarkoin tämän ravintoketjun ja sen osien tärkeysjärjestyksen.
Pankit ovat ennen kriisiä ja kriisin kuluessa olleet etusijalla. Lasku lankeaa verojaan ja velkojaan maksaville kotitalouksille.
Tämän ravintoketjun rakenne ja järjestys ei ole kriisitoimien tuottama uutuus, vaan liittyy nykyaikaisen rahatalouden ja nykyaikaisen rahan ominaispiirteisiin.
Rahoituksen ravintoketjusta ja sen vaalimisesta johtuu tavallaan sekin, miksi me maksamme esimerkiksi asumisesta niin paljon kuin maksamme.
EKP ulkoistanut rahan
tuotannon pankeille
Euroalueen rahoituksen ravintoketju alkaa alueen keskuspankista EKP:stä, joka omistaa rahaliiton ainoan laillisen rahan, euron, tekijänoikeudet. Seuraavaksi ylimpänä ketjun huipulla ovat alueen liikepankit ja muut yksityiset rahoituslaitokset.
Vaikka EKP omistaa euron tekijänoikeudet, se ei itse tuota euroalueen liikkeessä olevasta rahasta kuin käteiset setelit ja kolikot.
Suurin osa liikkeessä olevasta virallisesta rahasta on erityyppisiä pankkitalletuksia ja muunlaisia rahaeriä kuin kahisevaa tai kilisevää käteistä. Suurimman osan rahan tuotannosta EKP onkin ulkoistanut alueen pankkijärjestelmälle.
Talletuksia kertyy säästäväisen ja varakkaan kansanosan tileille, mutta alun perin talletusraha ei kuitenkaan synny säästöistä vaan luotoista.
Liikepankit luovat talletusrahaa uusia luottoja myöntämällä. Jokainen myönnetty ja nostettu pankkiluotto, kuten uusi asuntolaina, synnyttää automaattisesti myös määränsä verran talletusrahaa.
Nykyrahan velkaan perustuvasta luonteesta johtuu, että eurojenkin määrä kasvaa vain sillä ehdolla, että pankkien asiakkaat suostuvat ja haluavat velkaantua lisää, ja että pankeilla on halua ja kykyä luottojen myöntämiseen.
Tästä taas johtuu, miksi esimerkiksi EKP haluaa velkaantumisen mieluummin jatkuvan kuin päättyvän tai edes hidastuvan. Ja tästä taas johtuu, miksi EKP haluaa esimerkiksi asuntojen mieluummin kallistuvan kuin halpenevan.
Peruskuvaus
rahan synnystä
Euroalueella niin kuin käytännössä kaikkialla muuallakin vallitseva talousjärjestelmä perustuu tätä nykyä velkarahoitukseen. Samoin euro ja muut nykyaikaiset rahat perustuvat velkaan. Lyhyesti sanottuna luotonvarainen raha on pohjimmiltaan velkaa.
Tämä pelkistävä kuvaus nykyrahan perusluonteesta ei ole salaliitto eikä salaisuus, vaan se kuvaa nykyaikaisen rahajärjestelmän peruspiirteitä.
Aihe nousi talouskeskusteluun, kun Britannian keskuspankki Bank of England (BoE) kertasi rahan perusolemuksen viime kuussa julkaisemassaan artikkelissa.
Pääpiirteissään samanlainen kuvaus löytyy ennestään Suomen Pankin julkaisuista.
Keskuspankkien "raha on velkaa" ja "pankkiluotot luovat rahaa" -peruskuvaukset ovat selkeitä johdantoja aiheeseen, mutta ne kuvaavat vain yhden pienen osan rahajärjestelmästämme.
Pankkien luoma talletusraha on varsin pieni osa kaikesta liikkeessä olevasta rahasta ja rahan kaltaisesta muusta likviditeetistä. Koko rahajärjestelmän ravintoketju onkin pitempi ja monimutkaisempi kuin pankkiluotoista talletuksiin.
Johdannaisia 10 kertaa
enemmän kuin luottoja
Pankkiluottoja on eri puolilla maapalloa nostettuna eri käyttötarkoituksiin yhteensä noin 50 000 miljardia euroa. Suomen Pankin ja BoE:n kertaaman rahan peruskuvauksen mukaan sama summa on luottojen nostohetkellä muuttunut talletuksiksi.
Luottojen synnyttämä talletusraha on kuitenkin vain jäävuoren huippu.
Kaikenlaista ja -tyyppistä rahaa ja rahan veroista muuta likviditeettiä on maailman rahoitusjärjestelmän eri osissa yhteensä suurin piirtein 775 000 miljardia euroa – yli 15 kertaa pelkkien pankkiluottojen verran.
Rahasummat on koottu eri lähteiden tilastoja yhdistelemällä, joten ne ovat vain suuntaa antavia. Luvuissa voi olla yhtä hyvin puutteita kuin päällekkäisyyttä. Ne ovat viime vuoden lopulta.
Suurimmat rahasummat tai rahan kaltaisen muun likviditeetin tilastoluvut löytyvät Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n johdannaismarkkinoiden tilastoista, joiden loppusumma on 590 000 miljardia euroa.
Finanssijohdannaiset eivät sisälly keskuspankkien virallisiin rahatilastoihin eivätkä johdannaissopimukset ole keskuspankkien mukaan virallista rahaa. Ne ovat eräänlaista virtuaalista korvikerahaa, jota käyttämällä pankkien ja muiden finanssitoimijoiden on mahdollista toteuttaa mitä moninaisimpia liiketoimia "oikeaa" rahaa toimiin sitomatta.
Johdannaisten keskeinen tarkoitus on vapauttaa "oikeaa" rahaa muuhun tarkoitukseen. Näin niin sanottu varjopankkijärjestelmä synnyttää likviditeettiä samaan tapaan "tyhjästä" kuin pankkiluotot synnyttävät talletuksia.
Pankkiluottoja
50 000 miljardia
Arvopaperimuotoista luottoa, kuten valtioiden, pankkien ja yritysten liikkeeseen laskemia velkakirjoja on maailman pankkien ja sijoittajien hallussa yhteensä 85 000 miljardin euron nimellisarvosta.
Tämä summa ilmenee Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kokoamista tilastoista.
Tavanomaiset pankkiluotot ovat keskuspankkien rahakuvauksissa ja virallisen talletusrahan luomiskertomuksessa tärkeämpiä kuin arvopaperimuotoinen velka tai varsinkaan finanssimarkkinoiden johdannaissopimuksin luoma likviditeetti.
Silti pankkiluottoja – tai pankkiluottojen luomaa talletusrahaa – on "vain" vähän yli 50 000 miljardia euroa. Käteistä ja muuta rahaperustaa on runsas kymmenesosa pankkiluottojen määrästä, suurin piirtein 6 000 miljardia euroa.
Rahatilastoja ja niiden kuvaamaa erityyppistä virallista ja epävirallista rahaa ja muuta likviditeettiä yhdistää yksi yhteinen tekijä, joka sitoo ne myös kiinteäksi osaksi samaa rahoituksen ravintoketjua.
Tuo yhdistävä tekijä on kaikkien luottosopimusten ja näin ollen myös kaiken luottoon perustuvan rahan perusta: vakuudet.
Luotot eivät synny
täysin tyhjästä
Rahan luomiskertomukset pelkistävät usein rahan syntyä väittämällä, että pankit luovat rahaa tyhjästä. Luotot eivät kuitenkaan synny täysin typötyhjästä, vaan yleensä pankit vaativat luoton turvaksi vakuuden.
Vakuuksilla ja vakuuksien arvolla on velkavetoisessa taloudessa sitä suurempi ja keskeisempi merkitys mitä runsaammin liikkeessä on erityyppistä luottoa ja luottoon perustuvaa likviditeettiä.
Nopealiikkeisten finanssimarkkinoiden tärkeintä vakuusainesta ovat erityyppiset arvopaperit, kuten velkakirjamuotoiset lainasaatavat ja pörssiosakkeet.
Tästä syystä moni maailman suurista keskuspankeista on kriisin kuluessa julkisesti myöntänyt suuntaavansa mittavia tukitoimia juuri finanssimarkkinoille velkakirjojen ja pörssiosakkeiden hintoja ja vakuusarvoja nostaakseen.
EKP ei ole moista myöntänyt mutta senkin tukitoimet ovat radikaalisti nostaneet euroalueen pankkien osakekursseja sekä pankkien ja muiden sijoittajien hallussa olevien velkakirjojen arvoa.
Tukitoimien lienee tarkoitus rohkaista uutta luotonantoa, mutta tämä toive on toistaiseksi jäänyt toteutumatta. Euroalueen luotonanto on ollut hyvin heikkoa. Sen sijaan velkakirjojen ja pankkiosakkeiden arvonnousu on totta.
(HUOM!)
Keskuspankkien
tuki vakuusarvoille
Valtioiden ja muiden liikkeeseen laskijoiden velkakirjat sekä pörssiosakkeet ovat käypää ainesta pankkiluottojen vakuudeksi. Kuitenkin vakuuskäytössä kautta maailman tärkeintä ainesta ovat asunto- ja kiinteistövarallisuus.
Suomessakin asunnot ja muunlaiset kiinteistöt ovat kotitalouksien tärkeintä varallisuutta – jolla on aivan keskeinen tehtävä uuden velkarahoituksen perustana. Kyseisen vakuusaineksen käyttökelpoisuus ja riittävyys uusien luottojen vakuudeksi riippuu aivan olennaisella tavalla hinnoista.
EKP haluaa, että vakuuksia on tarjolla uusien luottojen perustaksi yllin kyllin. Sillä ei ole keinoja vaikuttaa rakentamiseen, mutta kylläkin asuntojen ja kiinteistöjen hintakehitykseen.
Keskeinen vaikutuskeino on rahan hinta. Sen avulla EKP haluaa varmistaa, että asuntojenkin hinnat mieluummin nousevat kuin pysyvät aloillaan tai laskevat.
Ellei rahan hinta tepsi, voi EKP ryhtyä muiden keskuspankkien tavoin tukemaan asuntojen ja arvopapereiden vakuusarvojen kehitystä uusin tukitoimin, kuten jonkinlaisin velkakirjamarkkinoiden tukiostoin.
Ketjun viimeiset
maksavat laskun
Keskuspankkien rahakuvauksista ei löydy rahoituksen ravintoketjun viimeistä lenkkiä, mutta se löytyy kenen tahansa suomalaisenkin nuoren polven kansalaisen arjesta.
Jokainen omaan asuntoon esimerkiksi Suomen suurissa kaupungeissa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla muuttava nuori joutuu maksamaan asumisestaan kovemman hinnan kuin hänen vanhempansa ovat todennäköisesti maksaneet.
Asumisen kalleus on monen onnettoman vaikutuksen summa, mutta yksi keskeinen joskin vaikeasti erottuva vaikuttaja on tapa, jolla asuntojen hinnat kytkeytyvät juuri vakuusarvojen kautta velkavetoisen rahoitus- ja talousjärjestelmän suureen kuvaan.
Tuskin EKP haluaa ylläpitää asuntojen tai erilaisten arvopaperien mahdollisimman korkeita hintoja uusien ostajien kiusaksi tai varallisuuden vanhoja omistajia suosiakseen ja näistä entistäkin varakkaampia avittaakseen.
Ehkä EKP vain haluaa, että uusia luottoja – ja samalla uutta rahaa – lähtisi mahdollisimman liukkaasti liikkeelle. Tämä on kuitenkin vähemmän varmaa kuin se, mitä rahoituksen ravintoketjun loppupäässä tapahtuu.
Suomalaisetkin maksavat pääosin samoista vanhoista asumuksistaan sukupolvi sukupolvelta enemmän, jotta vanhan polven paperivarallisuus säilyy tai mieluummin kasvaa – ja jotta pankkien liiketoiminta on mahdollisimman tuottoisaa.
Oikaisu: Tekstistä korjattu 9.4. klo 12.30 väärä väite, jonka mukaan johdannaisia on yli sata kertaa luottojen verran. Suhde on yli kymmenkertainen.

Suomella outo hinku maksaa muiden velkoja

Analyysi Suomen sanavalta euroalueen pankkiunionissa jäänee luultua pienemmäksi ja velvoite yhteisen kassan kartuttamiseksi voi koittaa luultua aiemmin. Suomi päätynee maksamaan muiden velkoja ja kantamaan muiden pankkiriskejä. Jostakin syystä kiire on silti kova, vaikka kaavailtu pankkiunioni ei lopeta tätä kriisiä eikä estä seuraavaa.

Jan Hurri

26.3.2014

Suomi ja muut pienten pankkiriskien pienet euromaat pääsevät kantamaan suurempiensa pankkiriskejä nopeammin ja varmemmin kuin oli tarkoitus.

Analyysi

Tältä ainakin näyttää niiden tietojen perusteella, joita on tihkunut julkisuuteen asti europäättäjien viime viikolla suljetuin ovin pitämästä peräti 16-tuntisesta maraton-kokouksesta.
Kokouksessa toisiaan väsyttivät euromaiden, EU:n parlamentin ja EU:n komission edustajat avustajineen. Kokousuutisten mukaan ensin väsyivät euromaiden edustajat, ja sitkeimpiä olivat parlamentin ja komission edustajat.
Kyse oli pankkiunionin toisen vaiheen eli niin sanotun kriisinratkaisumekanismin ja -rahaston perustamisen ja päätöksenteon periaatteista.
Kokouksesta tihkuneiden tietojen perusteella kriisimekanismin ja -rahaston on tarkoitus toimia aiottua keskitetymmin päätöksin, siirtyä yhteiselle vastuulle aiottua nopeammin ja saada tavoitellut rahastot koottua aiemmin aiottua nopeammin.
Euromaiden ministerineuvosto on julkaissut sopimuksista yhden niukkasanaisen tiedotteen, jota ovat kirjoituksillaan täydentäneet muun muassa talouslehti Financial Times, uutistoimisto Bloomberg sekä joukko rahakeskusten suurpankkeja.
Uutisten perusteella kriisimekanismi ja -rahasto voivat hyödyttää hieman aiottua nopeammin ja varmemmin suurten pankkiriskien jäsenmaita, finanssikeskusten suurpankkeja ja EU:n toimielimiä, kuten komissiota ja euromaiden keskuspankkia EKP:tä.
Suomi ei kuulu todennäköisiin hyötyjiin. Sen sijaan Suomi edustaa tässäkin järjestelyssä todennäköisiä maksajia, sillä Suomi pääsee entistä varmemmin ja nopeammin kantamaan muiden pankkiriskejä ja maksamaan muiden velkoja.
Pankeilla ehkä satojen
miljardien pääomatarve
Finanssikeskusten suurpankit, kuten ranskalainen Societe Generale, saksalainen Deutsche Bank ja yhdysvaltalainen Citigroup, ovat arvioineet tuoreissa markkinakatsauksissaan pankkiunionin edistymisen lievästi myönteiseksi uutiseksi.
Kriisimekanismin ja -rahaston kiirehtiminen ja päätösvallan keskittäminen jäsenmailta EU:n toimielimille ovat pankkien tulkinnoissa lievästi myönteisiä muutoksia, sillä ne nopeuttavat ja tehostavat aikanaan tarvittavia kriisitoimia.
Muutokset ovat kuitenkin vain lievästi myönteisiä eivätkä suinkaan todellisia ilouutisia, sillä kriisimekanismi tai -rahasto eivät edes teoriassa ehdi samaan tahtiin kuin EKP:n jo vireille panemat pankkien tehotarkastukset.
Kriisitoimia, kuten ongelmapankkien saattohoitoa, aikanaan toteuttava kriisimekanismi on tarkoitus panna alulle ensi vuoden alusta ja kriisitoimia aikanaan rahoittava kriisirahasto vuotta myöhemmin.
EKP toteuttaa omat pankkien tehotarkastuksensa yhdessä EU:n jo ennestään toiminnassa olevan pankkiviranomaisen EBA:n kanssa tämän vuoden lokakuuhun mennessä.
EKP:n ja EBA:n pankkitarkastuksissa mahdollisesti esiin tulevat pääomatarpeet eivät saa apua kriisimekanismilta tai -rahastolta, joten niiden kanssa jäsenmaat joutunevat painimaan omin voimin – tai muiden euromaiden rahoitustuen avulla.
Rahoitustutkijat ja markkinatoimijat ovat laatineet lukuisia arvioita EKP:n ja EBA:n testien mahdollisista lopputuloksista. Arvioiden perusteella euroalueen suurimpien pankkien taseista voi ilmetä yhteensä jopa satojen miljardien eurojen uuden pääoman tarve.
Suomesta testeihin päätyvät Nordea Pankki Suomi, OP-Pohjola ja Danske Bank Suomi. Yksikään Taloussanomien näkemä riippumaton arvio ei povaa tälle kolmikolle järin suuria pääomarästejä.
Tarkastukset vain niin
tiukkoja kuin on rahkeita
EKP valmistelee tasetarkastuksillaan omaa keskitetyn pankkivalvojan tehtäväänsä, jonka se ottaa vastuulleen ensi vuoden alussa. Pankkien laajojen tasetarkastusten tarkoitus on varmistaa, että pankkien vanhat piilotappiot ja pääomapuutteet siivotaan pois päiviltä ennen kuin EKP ottaa ne valvontaansa.
Tasetarkastusten merkitys on erittäin suuri, sillä läpivalaisun läpäisseet ja mahdolliset pääomapuutteensa paikanneet pankit ovat vastedes pankkiunionin eivätkä suinkaan oman kotivaltionsa vastuulla.
EKP:llä on tarkastuksissaan kaksi keskenään ristiriitaista ongelmaa. Uskottavuutensa vuoksi EKP:n on pakko "paljastaa" riittävän suuri määrä puutteita ja pakottaa riittävän monta pankkia pääoman korotuksiin tai jopa lopettamaan.
Se ei voi kuitenkaan vaarantaa euroalueen rahoitusvakautta vaatimalla enempää pääoman vahvistuksia kuin pankeilla on mahdollisuuksia hankkia uutta pääomaa.
EKP on määritellyt pankkitarkastusten keskeiseksi tavoitteeksi luottamuksen kohentamisen, joten se tuskin haluaa varta vasten vaarantaa tuota ennestään liian heikkoa luottamusta. Tämä on omiaan hillitsemään tarkastusten ankaruutta.
Tästä pankkiunionin perustamisvaiheen ristiriidasta koituu Suomelle erityinen lisäriski, sillä pankkiunionin vastuulle lipsahtaa melkoisen varmasti kohtalainen määrä pankkien "vanhoja syntejä" eli pankkien kotivaltioiden vastuulle kuuluvia riskejä.
Suomen sanavalta
jää pienemmäksi
EKP:n jo perusteilla oleva keskitetty pankkivalvonta ottaa vastuulleen ensin euroalueen suurimpien pankkien valvonnan, mutta se voi alusta asti määrätä myös pienten pankkien valvontatoimia.
Todennäköisesti EKP myös päättää, milloin sen valvontaan kuuluvissa pankeissa on tarpeen ryhtyä kriisitoimiin, kuten viranomaisohjaukseen, pääomien vahvistamiseen tai liiketoimintojen lopetuksiin.
Itse kriisitoimista päättää erityinen kriisinhallintaviranomainen, jonka hallintoa koskevat suunnitelmat ovat herättäneet markkinatoimijoiden parissa kauhunsekaista hilpeyttä kaikkiin jäsenmaihin ulottuvine päätösketjuineen. Ilmeisesti viime viikon sopimuksiin kuuluu hallinnon tehostaminen.
Suomelle ja muille pienille jäsenmaille kriisitoimiin liittyvien päätösten "tehostaminen" ja menettelyn "virtaviivaistaminen" tarkoittanee kansallisen päätösvallan siirtymistä EU:n toimielimille ja mahdollisesti suurimmille jäsenmaille.
Kriisirahasto pysynee jo aiemmin suunnitellun 55 miljardin euron pääomatavoitteessa, joskin tuo summa on tarkoitus koota hieman aiemmin kaavailtua nopeammin. Sekin on ennallaan, että summa kootaan pankeille määrättävillä maksuilla, joskaan niiden laskentaperusteita ei ole tiedossa.
Summa on maksuja maksavien pankkien mielestä suuri mutta samalla se on niin pieni, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä veronmaksajat maksavat yhtä varmasti kuin ovat maksaneet viiden viime vuoden kriisissä.
Sillä erotuksella, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä suomalaiset veronmaksajat pelastavat muiden maiden pankkeja ja näiden rahoittajia vielä "tehokkaammin" ja "virtaviivaisemmin" kuin tämän kriisin "niskalenkkejä" ja "palomuureja" rahoittamalla ovat tehneet.
Toiveajattelua
ja pilvilinnoja
Pankkiunionin muskeleiksi kaavaillun kriisirahaston sekä kriisipankeille määrättävän "sijoittajavastuun" avulla on tarkoitus varmistaa kaksi asiaa: että pankkikriisejä ei enää ilmaannu, ja jos kuitenkin ilmaantuu, että veronmaksajat eivät joudu maksamaan viuluja.
Kaavailut vaikuttavat toiveajattelulta tai suorastaan lapsellisilta pilvilinnoilta, sillä moista itse itsensä pinteestä pelastavaa pankkijärjestelmää ei ole milloinkaan esiintynyt missään edes etäisesti markkinatalouteen viittaavassa talousjärjestelmässä.
Sen sijaan maailman suurimman pankkiunionin – ja sen puoleen ihka aidon liittovaltion – Yhdysvaltain varsin sakea finanssi- ja pankkikriisien historia kertoo täysin vastakkaisesta kehityksestä kuin kriisien torjumisesta tai pankkien ja valtion kohtalonyhteyden katkeamisesta.
Yhdysvaltain esimerkki vihjaa, että omalla vastuullaan toimivia osa- tai jäsenvaltioita suurempi ja vahvempi pankkiunioni tai liittovaltio tarjoaa turvaverkkoineen pankeille tilaisuuden kasvaa entistäkin suuremmiksi. Niinpä myös pankkiriskit – ja aika ajoin koittavat uudet kriisit – paisuvat entistä suuremmiksi.
Sijoittajavastuu
jäänyt uhoamiseksi
Pankkiunionille kaavailtu 55 miljardin euron kriisirahasto ei olisi tämänkertaisessa kriisissä riittänyt edes Irlannin pankkien pelastamiseen, saati kaikkien kriisimaiden kaikkien kriisipankkien pystyssä pitämiseen.
Sijoittajavastuulla uhoaminen on sekin epäuskottavaa, eikä se tepsine suureen pankkikriisiin sen paremmin kuin ennenkään.
Sijoittajavastuusta uhoavat nyt samat europäättäjät, jotka ovat viiden viime vuoden ajan tehneet kaikkensa kriisimaita rahoittaneiden pankkien ja pankkien rahoittajien suojelemiseksi – veronmaksajien kustannuksella. Toki päättäjätkin voivat muuttua, mutta tuskin sitä varmana kannattaa pitää.
Siksi vaikuttaa ennemmin oudolta kuin luontevalta, että Suomi näyttää kiirehtivän suurten pankkimaiden tavoin pankkiunionin valmistelua.
Aivan kuin Suomi varmistelisi omaa paikkaansa jonossa, kun seuraavan kerran on aika maksaa muiden velkoja ja pelastaa muiden maiden pankkeja.

Chartalismista

Chartalismin keskeisiä väittämiä on kaksi. Ensinnäkin kaikki yksityisten pankkien väliset maksut selvitetään aina valtiorahalla (keskuspankkirahalla). Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio kuluttaa pääasiassa omassa valuutassaan ja hyväksyy verojen sekä muiden yksityisen talouden toimijoille asettamiensa maksujen suorituksissa ainoastaan omaa valuuttaansa.
Valtioraha saavutti erityisasemansa esimodernien valtiorakenteiden muodostumisen seurauksena. Kun hallitsijat olivat saavuttaneet väkivaltamonopolin jollakin rajatulla maantieteellisellä alueella, pystyivät he langettamaan alueellaan asuville kansalaisille erilaisia vero-, sakko- ja tullimaksuja. Nämä maksut oli suoritettava yleensä valtion liikkeelle laskemilla kolikoilla. Tämä on kiinnostavaa, sillä kolikot olivat symboloineet jo akseliajalta lähtien valtion (tai ”hallitsijan”) velkaa alamaisilleen. Kolikoita oli annettu palkkioksi valtion työntekijöille, etenkin sotavoimille. Kolikoita vastaan sotilaat taas saivat halutessaan valtiolta hyödykkeitä, mutta usein kolikot myös myytiin eteenpäin, sillä joillakin muilla talouden toimijoilla saattoi olla suurempi halu hankkia valtion tarjoamia hyödykkeitä kuin sotilailla.
Tehokkaiden verotusjärjestelmien kehittyminen mahdollisti valtion luopumisen hyödykkeiden maksamisesta kolikoiden haltijoille. Kun valtio päätti, että lähes kaikki sen alueella asuvat ihmiset (ja myöhemmin myös muut oikeushenkilöt) ovat verovelvollisia ja verot pitää maksaa valtion kolikoissa, tuli kaikille yksityisen talouden toimijoille tarpeelliseksi hankkia riittävästi valtion valuuttaa. Näin ollen yksityisen talouden toimijoista tuli entistä halukkaampia ostamaan valtion työntekijöiden saamia kolikoita: niinpä sotilaiden sekä muiden valtion palkollisten kannatti myydä kolikkonsa yksityisen talouden piirissä toimiville ihmisille ja yrityksille. Lopputulos oli ilmeinen: valtio sai käyttöönsä työntekijöidensä työpanoksen, mutta joutui maksamaan korvaukseksi tästä ainoastaan metallikolikoita.
Verotusjärjestelmän kehittyminen lisäsi valtion kulutusmahdollisuuksia radikaalisti. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että valtio olisi varsinaisesti tarvinnut keräämiään verotuloja mihinkään. Valtio pystyi valmistamaan usein varsin halvoista metalleista tehtyjä kolikoita lähes loputtomasti. Niinpä valtiolle veromaksuina palautettuja kolikoita ei välttämättä käytetty mihinkään: ne saatettiin jopa tuhota, jos niiden kunto oli heikentynyt. Valtion kulutuksen mahdollisti tieto siitä, että sen valuutalle on aina kysyntää: kaikki toimijat tarvitsivat aina valtion valuuttaa veroista selvitäkseen, joten lähes kaikkia taloudessa valmistettavia hyödykkeitä ja palveluita pystyi aina ostamaan valtion valuutalla. Tietenkin riskinä oli se, että valtio saattoi joskus kuluttaa ylenmääräisesti, mikä johti kokonaiskysynnän kohoamiseen talouden tuotantokapasiteettia suuremmaksi. Tästä seurasi kiihtyvä inflaatio, mutta sekään ei poistanut sitä tosiasiaa, että valtio pystyi suorittamaan kaikki haluamansa maksut omassa valuutassaan milloin tahansa.
Vaikka rahajärjestelmän rakenne on muuttunut huomattavasti esimerkiksi Rooman valtakunnan ajasta, pätee chartalistinen analyysi edelleen. Edelleenkin kehittyneet valtiot hyväksyvät verojen maksun ainoastaan omalla valuutallaan. Eurovaltioita lukuun ottamatta modernit valtiot myös laskevat liikkeelle itse oman valuuttansa. Näin ollen koko kysymys julkisen kulutuksen rahoittamisesta on ainakin rahapoliittisesti suvereeneille* valtioille irrelevantti: vain sellaisten toimijoiden, jotka tarvitsevat jonkun muun tahon liikkeelle laskemaa maksuvälinettä suorittaakseen haluamansa maksut, pitää ylipäätään kiinnittää huomiota kulutuksensa rahoitukseen. Rahapoliittisesti suvereeneja valtioita ei voi milloinkaan uhata maksukyvyttömyys, koska valtio pystyy kuluttamaan keskuspankkinsa tuella tarvittaessa juuri niin paljon kuin se katsoo tarpeelliseksi.
Tästä ei tietenkään seuraa se, että valtio voisi kuluttaa loputtomasti. Kuten olemme usein todenneet, todellisen rajoituksen rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutukselle asettaa talouden tuotantoresurssien käyttöaste. Kun talous on lähellä täystyöllisyyttä, ei valtio voi enää lisätä kulutustaan kiristämättä verotusta, mikäli se haluaa välttää inflaation kiihtymisen. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että verotulojen riittävyys ei milloinkaan rajoita rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutusmahdollisuuksia.
Kolme ja puoli vuotta sitten blogissamme esitetty väite, jonka mukaan verotus ei rahoittaisi modernien valtioiden kulutusta, on hyvin tavanomainen chartalististen tutkijoiden keskuudessa. Emme ole kuitenkaan käyttäneet tätä argumenttia enää pitkään aikaan, koska pidämme tällaista muotoilua hiukan kankeana. On mielekkäämpää sanoa, että rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kohdalla julkisen kulutuksen rahoitus ei muodostu koskaan ongelmaksi. Kenties tällainen muotoilu aiheuttaa vähemmän mielipahaa ja tarvetta esittää olkinukkeargumentteja.
Lauri Holappa

Kaksi syytä, miksi Venäjä toimii niin kuin toimii

Venäjällä on Krimin toimiinsa ainakin kaksi maan suurvalta-asemaan ja etuun liittyvää todennäköistä syytä. Kumpikaan syistä ei ole kiusanteko tai sapelinkalistelu. Ennemmin kiusa ja kalistelu ovat Venäjän välttämättömiksi katsomia sivujuonia isossa draamassa, jonka avainsanoja ovat maantiede ja öljy.

Jan Hurri

16.3.2014

Venäjä tuskin piittaa Ukrainasta tai Krimistä kiusan vuoksi tai riitaa haastaakseen. Eikä Venäjä ehkä sittenkään ole Krimillä vain sen takia, että se on "paha" tai siksi, että sen johtajat ovat "tyhmiä" ja "irrallaan tästä maailmasta".

Analyysi

Tuskin Venäjä on sekaantunut Ukrainan asioihin pelkästään senkään vuoksi, että se vain haluaa "varmistaa omien kansalaistensa turvallisuuden" naapurimaassa.
Sillä on parempiakin syitä – joista tärkeimmät ovat jääneet ääneen lausumatta. Niin kuin toki maailmanpolitiikan äkkikäänteissä onkin yleensä asian laita.
Näin ovat ainakin päätelleet maailmanpolitiikkaan ja kansainväliseen talouden ja politiikan riskienhallintaan erikoistuneet analyytikot, jotka neuvovat kansainvälisiä suursijoittajia ja poliittisia päättäjiä.
Nämä analyytikot ovat viime viikkoina esittäneet Ukrainan ja Krimin tapahtumille uskottavampiakin selityksiä kuin ne, joita poliitikot ovat lausuneet ääneen idästä länteen ja lännestä itään.
Selityksillä on kaksi keskeistä avainsanaa eikä kumpikaan niistä ole naapurikiusa tai sapelinkalistelu. Ne ovat maantiede ja öljy.
Analyytikot palaavat
karttapöytien ääreen
Ukrainan ja Krimin tapahtumia ovat viime päivinä asiakkailleen selostaneet esimerkiksi maailmanpolitiikan ja riskienhallinnan kysymyksiin erikoistunut analyysiyhtiö Stratfor sekä talousanalyyseihin erikoistuneet analyysiyhtiöt GaveKal Research ja BCA Research.
Analyytikot eivät ole hakeneet selityksiä Ukrainan tapahtumille poliitikkojen lausunnoista eri ilmansuuntiin sinkoilevine syytöksineen ja uhkauksineen. Sen sijaan he ovat hakeneet selityksiä palaamalla karttapöydän ääreen.
He ovat avanneet eteensä Euroopan ja Euraasian taloudellista ja poliittista maantietoa kuvaavia karttoja niin kuin toki tavallisia maastokarttojakin. Ajan tasalla olevien karttojen rinnalla he ovat tarkastelleen samojen alueiden historiallisia karttoja eri aikakausilta.
Karttojen äärelle palaaminen on muistuttanut, että Venäjä on suurvalta – ja että suurvaltana se toimii niin kuin suurvallat ovat "aina" ja kaikilla ilmansuunnilla toimineet. Se vahtii omaa asemaansa ja ajaa omaa etuaan.
Tämä ei suinkaan vähennä Venäjän omavaltaisilla toimillaan Ukrainalle tai muille aiheuttamaa vahinkoa, eikä tämän toteaminen tarkoita noiden omavaltaisten toimien hyväksymistä saati niistä koituvien haittojen väheksymistä.
Silti havainto muistuttaa, että Venäjän toimista Ukrainassa ja Krimillä koituva haitta ja kiusa ovat ennemmin noiden toimien sivuvaikutuksia kuin varsinainen tarkoitus.
Viisi havaintoa
maantieteestä
Euroopan ja Euraasian karttojen ääressä analyytikot ovat palauttaneet mieleen viisi tärkeää seikkaa, jotka osaltaan selittävät Venäjän näennäisesti yllättäviä ja outoja toimia:
1) Venäjällä ei ole läntisellä rajallaan mitään muuta maaston tarjoamaa suojaa kuin laajojen tasankojen yli kurottavat välimatkat.
2) Venäjän tärkeimmät luonnonvarat sijaitsevat valtaosin noiden luonnon luomien ajoväylien varressa.
3) Lännestä lähestyneet valloittajat ovat "aina" halunneet haltuunsa juuri noita Venäjän luonnonvaroja, kuten öljyä, metalleja ja mineraaleja.
4) Venäjän ja muun Euroopan välinen raja on vuosisatojen ajan siirtyillyt milloin mistäkin syystä vuoroin länteen ja itään asettumatta pitkäksi aikaa aloilleen.
5) Venäjän ja muun Euroopan välinen rajavyöhyke "puskurivaltioineen" on nyt ohuempi ja idempänä kuin "milloinkaan".
Karttojen äärellä hahmottuu "pelkkää" Ukrainaa ja varsinkin Krimin niemimaata laajempi kokonaiskuva, jossa Ukraina ja Krim ovat tärkeitä paloja mutta silti "vain" osiaan laajemman kokonaisuuden palasia.
Venäjän perusteltu
vainoharhaisuus
GaveKalin ekonomisti Louis Gave kuvaa tuoreessa raportissaan Venäjän "perusteltua vainoharhaisuutta" muistuttamalla, että Neuvostoliiton hajoaminen ja siitä 1990-luvun alussa alkaneet mullistukset eivät siirtäneet entistä idemmäs vain Venäjän länsirajaa.
Rajan perässä entistä idemmäs ovat siirtyneet myös Venäjän historialliset vastavoimat ja viholliset.
Gave muistuttaa valloitusretkistä ja muista vihollisuuksista, joissa Venäjällä on parin viime vuosisadan aikana ollut lännessä vastassaan yksin tai yhdessä vuorollaan muun muassa Ranska, Englanti, Saksa ja viimeksi kylmän sodan aikana myös Yhdysvallat ja sen Länsi-Euroopan kumppaneineen muodostama Nato.
Hän huomauttaa, että Euroopan unioni (EU) ja Nato – venäläisittäin "länsi" – ovat Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä varsin päättäväisesti laajentuneet itään.
EU ja Nato ovat toki laajentuneet rauhanomaisin keinoin uusia jäsenmaita hankkimalla ja erilaisia kumppanuus- ja lähentymissopimuksia solmimalla eivätkä suinkaan asevoimaa käyttämällä.
Mutta määrätietoisen laajentumisen suunta on kuitenkin ollut itä ja Moskova.
Venäjä on nyt kirjaimellisesti ahtaammalla ja ohuemman turvavyöhykkeen takana kuin "milloinkaan".
Gaven mukaan on ennemmin johdonmukaista kuin yllättävää, että Venäjän johto on valmis jopa voiman käyttöön pitääkseen kiinni turvavyöhykkeen keskeisen tärkeästä osasta, kuten Ukrainasta ja Krimin niemimaasta.
Öljy ja muut rikkaudet
hyvä syy ahdistukseen
Maantieteellisestä asemasta ja lännen lähestymisestä johtuva ahdistus – tai "perusteltu vainoharhaisuus" niin kuin Gave muotoilee – ovat yksi todennäköinen syy Venäjän toimiin Ukrainassa ja Krimillä.
Toinen juontuu maantieteestä ja selittää osaltaan, miksi maantiede on Venäjälle niin tärkeä – ja nykyisellään ahdistava – vaikutin kuin se on.
Tuo toinen selitys on raakaöljy ja muut Venäjän maaperässä "ottajaansa odottavat" valtaisat luonnonrikkaudet, kuten öljyn lisäksi maakaasu, lukuisat teollisuusmetallit ja mineraalit, joita myymällä Venäjä hankkii valtaosan tuloistaan.
Venäjän talous on jokseenkin täydellisen riippuvainen öljystä ja muista luonnonvaroista, ja riippuvuus on "pelkkää" taloutta perusteellisempaa laatua.
Ilman öljyn, kaasun ja raaka-aineiden tuottamia tuloja Venäjällä ei ole varaa ylläpitää tai varsinkaan nykyaikaistaa sotavoimiaan – ja ilman vahvoja ja nykyaikaisia sotavoimia se ei välttämättä kykene puolustamaan noita luonnonvarojaan.
Gave muistuttaa, että kyse on samoista luonnonvaroista, joita eri länsivallat ja muilta suunnilta saapuneet valloittajat ovat vuoron perään havitelleet haltuunsa. 
Analyysiyhtiö Stratforin strategi Robert Kaplan kuvaa samaa Venäjän elintärkeiden etujen ja maantieteen kohtalonyhteyttä tuoreessa raportissaan. Hän tarkastelee Krimin tapahtumia eräänlaisena "maantieteen kostona" (Crimea: The Revenge of Geography?).
Katkoviiva Krimin
kautta Lähi-itään
Venäjän, maantieteen ja luonnonrikkauksien yhteydestä syntyy yksi yllättävä koukku Ukrainan ja Krimin kuvioon: GaveKalin, Stratforin ja BCA:n analyytikot vetävät Venäjältä katkoviivan Krimin kautta Lähi-itään.
Stratforin perustaja George Friedman selosti Venäjän maantieteelliset ja geopoliittiset erityispiirteet sekä niistä aiheutuvat paineet jo vuonna 2009 kirjoittamassaan kirjassa "Seuraavat sata vuotta" (The Next 100 Years). Osa kirjan kuvauksista on kuin viime viikkojen uutisista.
Aiemmin samassa yhtiössä työskennellyt BCA:n nykyinen geopoliittinen strategi Marko Papic on hänkin kuvannut viimeaikaisissa raporteissaan samoja Venäjän, Krimin ja öljyn yhteyksiä.
Kuvauksista hahmottuu Krim-uutisia laajempi kokonaiskuva, jossa Venäjän taloudelliset edut kytkeytyvät öljyn välityksellä Lähi-itään.
Yksi tulkinta on, että Venäjälle on tärkeämpää pitää Krimin avulla meriyhteys avoimena ja varmistaa Sevastopolin laivastotukikohta kuin huolehtia maineestaan "kansainvälisen yhteisön" arvioissa.
Öljyn kallistuminen
vahvistaisi Venäjää
Venäjän suhde öljyyn ja öljyn hintaan on täsmälleen vastakkainen useimpien sen toimia arvostelevien länsimaiden öljysuhteeseen.
Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että Venäjä on yksi maailman suurimmista öljyn nettoviejistä ja Yhdysvallat on maailman suurin öljyn nettotuoja ja muutkin suurimmat länsimaat ovat suuria nettotuojia.
Louis Gave kiteyttää tämän ratkaisevan eron hintaedun ja hintahaitan eroksi: öljyn kallistuminen vahvistaa Venäjää mutta heikentää useimpia länsimaita ja päinvastoin öljyn halpeneminen heikentää Venäjää mutta vahvistaa useimpia länsimaita.
Venäjän mittavasta raakaöljyn ja maakaasun viennistä huolimatta maailman edelleen ylivoimaisesti tärkein tuotantoalue on Lähi-itä.
Gave muistuttaa, että Lähi-itä ei ole vain koko muun maailman taloudelle tuiki tärkeä alue vaan se on myös hyvin epävakaa ja kriiseille altis alue.
Hänen mukaansa Lähi-idän shiia- ja sunni-uskoisten joukkojen alituisessa vastakkainasettelussa kytee hyvin suuri sodan uhka. Sen takia Lähi-itä on öljyn ja kaasun päällä kytevä ruutitynnyri.
Tuohon ruutitynnyriin Venäjä voi tiukan paikan tullen tuikata tulitikkunsa, ja Gaven mukaan yksi reitti käy Krimiltä meritse Syyriaan ja sieltä edelleen Iraniin.
Lähi-idän sota liki
tuplaisi öljyn hinnan
Iranin ja muiden Lähi-idän maiden shiia-väestöllä on enemmän sotilaita ja ilmeisesti myös enemmän haluja sotimiseen mutta vähemmän öljyä ja öljytuloja kuin Saudi-Arabiaa ja Kuwaitia hallitsevilla vähäväkisillä mutta sitäkin rikkaammilla sunni-suvuilla.
Jos alueen rauhattomuudet ja vastakkainasettelut kärjistyvät Saudi-Arabiassa asti, voi Venäjä tuntea houkutusta osaltaan voimistaa selkkausta. Gave arvioi, että tähän riittäisi ase- ja varustetuen toimittaminen shiia-johtoisille maille ja joukoille.
Gave arvioi, että Iranin ja Saudi-Arabian välillä leimahtavat sotatoimet voisivat herkästi tempaista raakaöljyn maailmanmarkkinahinnan 200 dollariin barrelilta. Se olisi melkein kaksin verroin tämänhetkinen hinta.
Hinnan nousu koituisi Venäjän hyödyksi, sillä se kasvattaisi maan vientituloja. Samaa vaikutusta voimistaisi se, että Lähi-idän toimitushäiriöt pakottaisivat Länsi-Euroopan maat, Japanin ja Kiinan kasvattamaan ostojaan Venäjältä.
Tämä vahvistaisi samalla kertaa Venäjän taloutta ja maan maailmanpoliittista valta-asemaa.
Tämä on yksi mahdollinen asetelma maailmanpolitiikan shakkilaudalla – jolla Venäjän toimet Krimillä ovat ennemmin "vain" yksi siirto kuin koko peli.