Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

lauantai 25. helmikuuta 2012

Uusliberalismin dialektiikka, Mario Candeias

Esitelmä Karl Marx -seuran uusliberalismi-seminaarissa 23.–24..2.2007 
Suomennos: Pertti Hynynen, Tapani Kaakkuriniemi ja Vesa Oittinen

Yhteiskuntia mullistaessaan ei uusliberaalinen projekti ole vain hajottanut vanhaa, vaan myös luonut edistyksellisiä elementtejä, toteuttanut alistettujen ryhmien etuja nurinkurisella tavalla sekä suodattanut itseensä ja marginalisoinut vasemmistolaisen kritiikin. Prekariaatin kasvu ja globaalinen superriisto tuottavat kuitenkin lukuisia uusia ristiriitoja, alistavat yhteiskunnassa elävät yksilöt ylisuurille vaatimuksille ja johtavat konsensuksen rapautumiseen. On kehkeytynyt monitahoinen liikkeistä koostuva liike, joka luonnostelee uusliberalismin jälkeisen maailman ääriviivoja. Jos se tahtoo menestyä vasta- tai antihegemoniaalisena voimana, on sen opittava operoimaan omilla ristiriidoillaan, tunnustettava sekä eroavuudet että yleistettävien projektien kehittely, erilaiset ryhmät ja intressit, liikkeiden, ammattiyhdistysten ja puolueiden poliittiset voimat, sekä autonomia että valtiosta käytävä kamppailu.

1. Uusliberalismin dialektiikka

Uusliberalismi ei ole mikään puhdas "ylärakenteen" ilmiö, ei mikään "myytti" eikä "huijausta". Uusliberaalinen ideologiatuotanto on päinvastoin organisoivana elementtinä muokattaessa uudelleen kriisin oloissa kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: työ- ja tuotantosuhteita yhtä hyvin kuin sukupuoli- ja luokkasuhteita. Eikä ideologia tässä yhteydessä merkitse "väärää tietoisuutta", vaan on pikemminkin "rationalisoinnin muoto", joka antaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle uusia määritelmiä; se ilmaisee siis nurinkuristen yhteiskunnallisten olojen todellisuutta, jolla on juurensa ihmisten arkiymmärryksessä ja mahdollistaa, että yksilö voi suuntautua tietyllä tavalla ja pystyy toimimaan, joskin tietyissä rajoissa.
Keskiössä on radikaali käsitys yksilöllistymisestä ja yleistetystä markkinataloudellisesta vaihtoyhteiskunnasta. Yksilöllisen hyödyn maksimointi kohotetaan kaiken inhimillisen toiminnan perustavaksi motiiviksi. Mikä tahansa yksilön taloudellinen, fyysinen yhtä lailla kuin psyykkinenkin, emotionaalinen, intellektuaalinen tai moraalinen tavoite tai tarve tulkitaan tällöin hyödykkeeksi tai tavaraksi. Näin asian näkee esimerkiksi taloustieteen Nobelin saanut Gary S. Becker. Toimintavaihtoehtojen rationaalinen punnitseminen toteutuu yritystaloustieteen mallin mukaisesti hyötyjen ja haittojen kalkylointina.
Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on onnistunut läpäistä koko yhteiskunta yritystaloudellisilla hyötykalkyloinnilla ja kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen marginalisoitumiseen. Jokaisen, joka ei tätä halua, on tahtoen tai tahtomattaan alistuttava arkipäivän kilpailuun – tapahtui se sitten koulussa tai yliopistolla, yrityksessä tai työmarkkinoilla tai jopa rakkauselämässä (vrt. Houellebecqin romaanit Alkeishiukkaset ja Extension du domaine de la lutte!).
Uusi tuotanto- ja elämäntapa liittyy näin siis subjektiivisuuksien muutokseen.
Esimerkki: Harold Demsetz yrittää teoriallaan osoittaa, miten valtiolliset diskriminoinnin vastaiset toimenpiteet (kuten niin sanottu affirmative action Yhdysvalloissa, kiintiösäädökset ja kaikki tasa-arvopolitiikan muodot, myös äitiysturva) tuottavat yhä uusia epätasa-arvoisuuden muotoja. Rationaalisten valintojen (Rational Choice) teorian mukaan esimerkiksi jokaisen yrittäjän olisi valittava tiettyjen vähemmistöjen (kuten maahanmuuttajien, naisten tai homoseksuellien) diskriminoinnin ja sen välillä, millaisia kustannuksia tällaisesta työvoiman valikoitumisesta seuraa. Jos työmarkkinoilla työvoiman hinta määräytyy vapaasti, silloin syrjittyjen yksilöiden työvoiman hinta laskee, ja he ovat silloin muita selvästi halvempia. Alhaisemmat palkkakustannukset johtaisivat näin – oletuksen mukaan – siihen, että yrittäjät perääntyvät rasistisista tai seksistisistä ennakkoluuloistaan päästäkseen hyötymään halvemmasta työvoimasta. Mutta jos valtiollisella lainsäädännöllä asetetaan esteitä yksilöiden työvoiman vapaalle hinnanmuodostukselle, johtaisi tämä – näin Demsetz edelleen – siihen, että syrjittyjen yksilöiden työvoima kallistuu, ja näin heidän tilanteensa juuttuu entisenlaisekseen. Demsetz päätteleekin: "Lakisääteiset minimipalkat tekevät syrjityille henkilöille mahdottomaksi tarjota palveluksiaan halvemmalla kuin suositut (yhtä tuottavat) henkilöt". Työnantajaa estetään tällöin muuttamasta suosituimmuusjärjestystään, koska pidättyessään (ystävällismielisesti) diskriminoinnista hän ei voikaan hyötyä halvemmista työvoimakustannuksista.
Että edellä olevassa päättelyssä ei ole kyse muusta kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuskin peitellystä puolustuksesta, käy ilmi seuraavasta Demsetzin oletuksesta diskriminoinnin (syrjinnän) muka myönteisistä vaikutuksista: hän lähtee siitä, että ei vain syrjintää harjoittavan, vaan myös sen kohteeksi joutuvan henkilön käyttäytyminen mukautuu, sillä kuten hän itse sanoo: "kouluttamattomien, rikollisten ja rahvaan syrjiminen antaa ihmisille arvokkaita ärsykkeitä valita toimintatapoja, jotka heitä syrjivien näkökulmasta ovat toivottavia". Se, mitä toivotaan, on siis alistuminen, vieläpä itse aiheutetun syrjäytymisen hintana – ja "itse aiheutettuun" kuuluu tässä myös ihonväri ja sukupuoli. Sen jälkeen markkinoiden taloudellinen mekanismi hoitaa itsestään sen, että diskriminoinnista päästään. Moraalia ei tämän mukaan siis panna sivuun, se vain saa taloudellisen perustelun. "Taloudellinen näkökulma" on Demsetzin mielestä "niin laaja-alainen [...] että sitä voidaan soveltaa kaikkeen inhimilliseen käyttäytymiseen", riippumatta siitä, onko se ehkä "monetaarisesti mitattavissa". Se olisi myös neutraali sukupuoleen, ikään ja sosiaaliseen asemaan nähden.
On selvää, että tällä "metodi-imperialismilla" on pitkälle meneviä seurauksia, mitä tulee yhteiskunnalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Kuten Marx kirjoitti: "Se näennäinen typeryys, joka palauttaa kaikki ihmisten moninaiset keskinäiset suhteet pelkkään hyödyllisyyteen, tämä näennäisen metafyysinen abstraktio juontaa juurensa siitä, että modernin porvarillisen yhteiskunnan puitteissa kaikki suhteet on käytännössä alistettu yksistään abstraktille raha- ja asiasuhteelle". Rahaa ja menestystä pidetään tehokkaimpina kannustimina. markkinoilla toteutuva kilpailu pitää huolen siitä, että tehokkaimmat toimintavaihtoehdot pääsevät vallalle.

2. Kritiikin suodattaminen ja intressien reaalinen yleistäminen

Uusliberalismin näkyvimpiä edustajia ovat epäilemättä sellaiset teoreetikot kuin Friedrich von Hayek, Milton Friedman tai Gary S. Becker. Mutta silti ei "reaalisesti olemassa olevaa uusliberalismia" saa palauttaa pelkkään akateemiseen teoriaan, vaikka se siihen tukeutuukin. Mikään hegemoniaa tavoitteleva projekti ei toteudu puhtaassa muodossa. Taistellessaan kulttuurisesta hegemoniasta hallitsevien ryhmien ei vain ole pakko tehdä kompromisseja, niiden pitää myös yhdistää käsityksensä konkreettisella tavalla alistettujen ryhmien yleisiin intresseihin, muuttaa itseään tämän mukaisesti, ilmaista itsensä uudella tavalla – re-artikuloitua.
Vuoden 1968 sukupolven, nais-, ympäristö- ja työväenliikkeen keskeisiä vaatimuksia on integroitu uusliberalistisiin politiikkoihin. Näin on saatu organisoitua aktiivista hyväksyntää, absorboitu näiden liikkeiden kriittinen potentiaali, ja näin viime kädessä kyseiset liikkeet itse on saatu lopahtamaan. Kolme esimerkkiä, lyhyesti:
1) Aivan perustellusti arvostelivat vuoden 1968 sukupolvi ja naisliike paternalistisen ja patriarkalistisen sosiaalivaltion sortavia piirteitä. Nuo piirteet pusersivat yksilöiden vapaan kehityksen normien määräämän elämäntavan korsettiin. Uusliberaalinen liike omaksui tämän arkitajuntaan jo hyvin ankkuroituneen kritiikin, käänsi sen ylösalaisin – siis päälaelleen – radikalisoiden sitä ja vei näin vasemmistolaiselta kritiikiltä sen kärjen ja uskottavuuden. Uusliberaalit voimat esittivät yhteiskunnan kriisitendenssit seurauksena "liiallisesta sääntelystä", yleisenä valtiollisena säätelykriisinä. Lääkkeeksi tarjottiin valtion asiaanpuuttumisen vähentämistä, säätelyn purkua ja yksityistämistä.
Uusliberaalinen "ideologiakritiikki" tähtää "hyvinvointivaltion kykyyn harjoittaa sortoa" (Marcuse) ja asettaa tämän (kansalais)yhteiskunnan vastakohdaksi. Näin uusliberalismi tarjoaa tulkintoja, jotka ohjaavat toimintaa muutosten suuntaan; se antaa näennäisen selvät suuntaviivat, joita subjektit voivat omaksua. Holhoavan hyvinvointivaltion vastapainoksi nostetaan tunteisiin vetoavalla tavalla yksilön vapaus. Myös vasemmisto oli korostanut sitä, mutta toisin painotuksin. Tässä uusliberaalien taantumukselliset pyrkimykset kohtaavat vasemmiston emansipatoriset vaatimukset, mutta nyt muuttuneiden voimasuhteiden vallitessa. Seurauksena on, että entiset "kuusikymmenlukulaiset", vihreät ja sosialidemokraatit muuttuvat itse kantaviksi voimiksi suunnistauduttaessa kohti "omavastuullisuutta" ja valtiollisten rakenteiden purkua.
2) Viime vuosisadan 60-luvun työläisten liikehdintä, jotka etenkin Italiassa ja Ranskassa, mutta myös silloisessa Länsi-Saksassa huipentui tehtaiden miehityksiin ja villeihin lakkoihin, suuntautui aivan olennaisesti yhä pidemmälle menevää työnjakoa, liukuhihnojen nopeuttamista ja siitä johtuvaa työn yksitoikkoistumista ja henkistä sekä ruumiillista stressiä vastaan. Nuo työelämän uudet prosessit johtivat työvoiman ennenaikaiseen loppuunkulumiseen ja ammattitaidon heikentymiseen.
Myös 70-luvun ammattiliittopoliitikot panostivat, valtion tuella, "työn humanisointiin". Kuitenkin vasta tuotantovoimien ja -suhteiden kapitalistinen uudelleenjärjestely tekee lopun entisestä "fordistisesta" pyrkimyksestä "liukuhihnatyöhön opetetun gorillan" tuottamiseen. Nyt painotus tuotannon älylliseen puoleen on vahvempi, nyt kysytään välittömien tuottajien ei-muodollista kokemustietoa, luovuutta, jopa emotionaalisuutta. Tähän tiedon ja subjektiivisuuden uudelleensijoittautumiseen liittyy työprosessiin osallistuvien ihmisen suhteellisen autonomian laajeneminen. Mitä korkeampi on toimintojen tieteellistymisaste, sitä vaikeampaa on työprosessin suora kontrolli. Toimintojen yksityiskohtia ei enää määritellä etukäteen, vaan ne jätetään pitkälti työntekijöiden itsensä määräysvaltaan – pääasia, että tavoitteet saavutetaan. Työntekijöiden tietämyksen mukaankytkentä tekee toiminnoista yleensäkin kiinnostavampia ja monipuolisempia.
Toisaalta: koska tavoitteet on määrätty ulkoapäin ja yrityslähtöisesti, rajoittuu autonomia kapealle alueelle – se, mikä edesauttaa yrityksen kilpailukykyä, sanelee autonomian rajat. Näin työntekijöiden on pakko sisäistää joustavuus- ja tehokkuusajattelu, yrittäjän näkökulma omien ajattelu- ja toimintatapojensa osaksi. Työn reaalinen alistaminen pääomasuhteelle nousee historiallisesti ja laadullisesti uudelle tasolle. Pääoman toimesta tapahtuva riippuvaisen työvoiman riisto siirretään sivuraiteelle siten, että toimivalle subjektille myönnetään laajempia, mutta samalla rajallisia toimintamahdollisuuksia, jolloin hänen kohdallaan voidaan alkaa puhua "itseriistosta".
3) Eräs (toisen) naisliikkeen ydinteeseistä oli sukupuolelle pohjautuvan työnjaon kritiikki, se, että naiset pakotettiin patriarkaalisiin aviosuhteisiin, joissa he yleisesti ottaen joutuivat suljetuiksi pois (täysipäiväisestä) ansiotyöstä ja riippuvaisiksi miespuolisista perheen elättäjistä, siis suljetuiksi yksityiselämän piiriin.
Nyt juuri uusliberaalinen työsuhteiden ja sosiaalivaltion remontointi antoi tälle kaikelle suorastaan nurinkurisella tavalla tukea. Samalla kun naisten työelämään osallistuminen tuli yhä enemmän itsestään selväksi, työpaikkojen määrä väheni rakenteellisen työttömyyden johdosta, ja kilpailu työpaikoista koveni. Uusliberalismia edeltäneen "fordistisen" kauden paternalistisiin valtiollisten ja perhesuhteiden sijasta markkinat siirtävät nyt naisten itsensä harteille sen vastuun, että henkilökohtainen pätevyys ja kyky johtaisivat menestykseen – jos johtavat. Yksilötasolla tämä on todellakin nykyään mahdollista. Sitä kuvastavat – julkisuudessa ylimainostetut – menestyneet naiset, alkaen Saksan liittokanslerista, samoin monet naisjohtajat ja TV-kasvot. Tämä tekee uusliberaalisesta rakennemuutoksesta monien naisten silmissä hyväksyttävää, ja samalla se johtaa naisliikkeen hajoamiseen. Edes naiset eivät nykyisin enää puolusta kollektiivisia järjestäytymismuotoja etujansa ajamiseksi. Niitä pidetään useimmiten vanhanaikaisina ja "miesvihamielisinä".
Tämän kääntöpuolena on, että jotta naiset voisivat tarjota koko työvoimaansa markkinoilla, tarvitaan kolmessa suhteessa vapaata palkkatyöläistä – toisin sanoen sellaista, joka ei, kuten Marx totesi, ole vapaa vain tuotantovälineistä ja vapaa myymään työvoimaansa, vaan myös vapaa välttämättömistä "reproduktiivisista töistä", eli perheen ja jälkikasvun huoltamisesta. Menestyvät uranaiset voivat kyllä vapautua vanhoista perhemuodoista turvautumalla maahanmuuttajanaisten halpaan työvoimaan.
Edellä mainitut kolme esimerkkiä osoittanevat, miten uusliberalismi voi, huolimatta antisosiaalisesta politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään – se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä, mutta siten, että se kääntää nurin niiden tavoitteet ja pukee ne "itsensä markkinoinnin" vaatteisiin. Juuri tämä on passiivisen vallankumouksen dialektiikkaa, joka ei yksinkertaisesti vain palauta ja säilytä porvariston herruutta, vaan kehittää sitä.
Kyse on siis siitä, että kiinnitämme johdonmukaisesti huomiota näihin mainittuihin ristiriitaisuuksiin – muuten uusliberalistinen uudelleenjärjestely tulkitaan pelkäksi kurjistumisen prosessiksi, ja silloin jää ymmärtämättä, miksi tämä ideologia on näin vahvaa ja vaikutuskykyistä. Usein näet vasemmiston taholta uusliberalismia nimitellään pelkäksi "tuhovoimaksi" tai "konservatiiviseksi restauraatioksi".
Marx oli kuitenkin aina korostanut kapitalistisen kehityksen tuhoavien ja tuottavien voimien ristiriitaista sulautumista. Myös uusliberalistisen managementin kohdalla, puhuttaessa siirtymästä ylikansalliseen informaatioteknologiseen tuotantotapaan, on nähtävissä tuottavia voimia – tayloristisen liukuhihnatyön väheneminen voi vapauttaa työntekijät monotonisuudesta, uudet tuotantomuodot voivat integroida heidän tietoaan, automatisointi ja tietokoneistaminen vähentävät ruumiillista työtä. Lisäksi kulttuuri- ja tavaramaailman kansainvälistyminen voi varjella meitä kansalliselta ahdaskatseisuudelta, valtiollisen säätelyn purkaminen voi osaltaan poistaa paternalistista holhousta; patriarkaaliset perhesuhteet murtuvat ja naisten ansiotyö tulee kasvavassa määrin mahdolliseksi. Mutta tämän kehityksen hedelmät jakautuvat nykyisin epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin sitten toisen maailmansodan päättymisen.

3. Repeämiä hegemoniakoneistossa

Yhteiskunnallisten suhteiden ristiriitaisuus itsessään estää hajanaisten subjektien sääntelyn ja heidän vahvistumisen. Suhteiden valta tuottaa yhä uusia ristiriitoja. Ja tämä substantiaalisen ykseyden, siis sisäisen koherenssin mahdottomuus aiheuttaa epätasapainoa ja myös vastarintaa.
Julkisten palvelujen ja sosiaalivakuutusjärjestelmien markkinamuotoinen yksityistäminen siirtää vastuun uusintamisen edellytyksistä kuluttajayksilöiden päätösten ja henkilöiden tuloista riippuvan säästörasituksen tasolle. Samalla työelämän muutokset johtavat yhtäällä tulojen menetyksiin ja prekaarityösuhteisiin (ennen kaikkea näin käy työtä tekevien köyhien, "labouring poor" kohdalla), toisaalla taas työtahdin kiristämiseen ja työn joustojen kasvattamiseen ja sitä kautta kasvaviin vaatimuksiin liikkuvuudesta ja julkisten palvelujen (kuten lähiliikenteen, lastenhoidon, opetuksen ja jatkokoulutuksen jne.) laadusta. Vastakohta kasvavien uusintamisvaatimusten ja niiden yleisten edellytysten rapautumisen välillä johtaa sekä yksilöllisen ja kollektiivisen toimintakyvyn prekarisaatioon että elämänlaadun huonontumiseen. Yhä useammassa tapauksessa kyse ei ole pienen ryhmän kärsimästä vahingosta, vaan sellaisesta, sinänsä ristiriitaisesti yleistyvästä ilmiöstä, jota eivät edes it-sektorin high potentials pysty pysäyttämään.
Prekarisaatio, riistokäyttö, yhteiskunnallinen polarisoituminen, oman elämän kuihtuvat näköalat ja vähenevä mahdollisuus sen suunnitteluun laittavat yhteiskunnan yksilöt vetokokeeseen. Puuttuva vaikutusvalta, jatkuvat reformit ja riittämättömät mahdollisuudet tyytymättömyyden ilmaisuun vakiinnuttavat epävarmuuden kulttuuria ja antavat aktiivisen konsensuksen murentua. Epävarmuus ja tyytymättömyys tiivistyvät edustuksellisuuden kriisinä, äänestämättä jättämisenä, oikeiston kannatuksena, vailla kohdetta olevina mellakoina jne. Tämä työn ja uusintamisen kaksinkertainen prekarisoituminen on osa niitä taisteluja, joita käydään ylikansallisen tuotanto- ja elämäntavan ja uusliberaalisen hegemonian jatkamisesta ja varmistamisesta. Se on sidoksissa luokka- ja sukupuolisuhteiden sekä kansallisuuteen, etnisyyteen tai uskontoon perustuvien jakolinjojen hajottamisen ja uudelleen sommittelemiseen, jotka samalla tuottavat alistettujen ihmisryhmien välille uusia sidoksia, mutta ennen kaikkea eroja. Elämme, erittäin erilaisin tavoin, yhteiskunnallisen kysymyksen kärjistymisen aikaa. Sitä paitsi ristiriitojen käsittely tapahtuu pukemalla uuteen muotoon autoritaariseen uusliberalismiin johtava valtaprojekti tilanteessa, jossa konservatiivis-liberaaliset suhdanteet jyräävät sosiaalidemokraatit.
Samalla muodostuu monitahoinen liikkeiden liike, joka yrittää organisoida vastarintaa, usein hyvin sitoutumattomana ja haavoittuvana, mutta se kuitenkin kasvaa ja yrittää luonnostella aloitteita "post-uusliberaaliseksi" agendaksi. Paitsi mediavaikutusta, kehittyy myös symbolinen vaikutus, ja osaksi saadaan mahtavaa menestystä myös työ- ja elinehtojen välittömässä parantamisessa. Ajatellaanpa vain suurimman globaalin "työnantajan", Wal-Martin tuntuvia tappioita Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Saksassa: Yhdysvalloissa konserni hävisi kaikki valitukset naisten ja maahanmuuttajien syrjimisestä ja kielletystä dumppauksesta. Kiinassa sen täytyi kovien taistelujen jälkeen sallia ammattiyhdistysten perustaminen, vaikka se käykin firman julki kuulutettua filosofiaa vastaan. Saksassa sen ei annettu saattaa voimaan protofasistista liikeohjeistoa työntekijöille, ja viime kuussa sen täytyi lopulta vetäytyä kokonaan pois Saksan markkinoilta, koska se ei pystynyt kilpailemaan Aldin, Rewen ja kumppanien kanssa.

4. Vasemmistoliikkeiden ristiriidat

Siltikin, huolimatta yhteiskunnallisista hajautumistendensseistä, edustuksellisuuden kriisistä, yhä uusiutuvista protesteista ja vastaavista, tähän asti ei ole onnistuttu kehittämään mitään edes puoliksi yhtenäistä vasemmistoprojektia. Siihen on lukemattomia syitä, joista monet ovat rakenteellisia ja toiset liittyvät itse vasemmistopolitiikan muotoon. Voisin tässä tarttua vain muutamiin tyypillisiin. Ne kaikki liittyvät mielestäni siihen, ettei todellakaan voida ajatella ristiriitoja, kestää tai sietää niitä ja vastaavasti käydä muokkaamaan niitä.

a. Kansallisen retronormatiivisuuden mielettömyys

Usein joltakin uudelta puuttuu käsite. Kovasti väitellään ja valitetaan yhteiskunnallisuuden kriisistä, kansallisen sosiaalivaltion tai perinteisten normaalityösuhteiden lopusta. Samalla niitä puolustetaan kaikkein defensiivisimmin niiden fordistisessa muodossaan. Tämä laajalle levinnyt retronormatiivinen, takaisinpäin suuntautunut katsomus epäonnistuu, koska jo 30 vuotta sitten uusliberalismi on murskannut siltä perustan, eikä nykypäivän ylikansallisiksi laajenneilla kilpailuvaltioilla ja joustavoitetuilla työsuhteilla ole enää paljoa tekemistä vanhojen muotojen kanssa. Kansallinen sosiaalinen hyvinvointivaltio, jota niin kauan on aivan oikeutetusti kritisoitu vasemmalta, suuntautuu vasemmistopolitiikkaan hetkellä, jolloin tämän muodon perusta on jo hajonnut. Työläästi ja uhmalla saavutettujen tulosten puolustaminen ei luonnollisestikaan ole väärin, mutta aivan liian usein se jääkin siihen.
Edelliseen liittyy teoreettisia ongelmia, jotka käsittävät uuden vain vanhan dekonstruktiona, pitämättä sen omaa erityislaatua keskeisenä – jo "postfordismin" käsite osoittaa tämän: senhän erottaa fordismista vain "ei enää" eli sen ajallisessa järjestyksessä jälkeen tuleminen. Puhutaan, että yhteiskunnallisten ristiriitojen "hiljentämiseksi" ei minkään yhteiskuntaryhmien koalition ole tähän mennessä onnistunut sysätä syrjään sitä sääntelytapaa, joka vastaa kehittyvää postfordistista kasautumisjärjestystä. Oireellista on implisiittinen käsitys tasapainoisesta, stabiilista, kriisittömästä kapitalistisesta kehityksestä – vaikka esim. sääntelyteoreettiset esitykset aina torjuvat sen. Tosiasiassa sääntelyteoria pyrkii nimenomaan analysoimaan ristiriitojen sääntelyä, muttei halua poistaa niitä – käytännössä se pääsee ulos ristiriidoista, konflikteista, taisteluista ja kriiseistä useimmiten vain tulkitsemalla ne epäyhtenäisyydeksi. Silloin yhtenäisyydestä, koherenssista, tulee kääntäen ristiriitaisuus. Sen tyylinen läheinen yhteys pääoman hyväksikäytön ja työväenluokan uusintamisen välillä, tuottavuuden kasvun ja palkankorotusten välillä, niin kuin ne fordismissa osittain olivat nähtävissä, on kapitalismin historiallisessa kehityksessä harvinainen yhdistelmä – ja kuitenkin se muodostaa sen taustan, jota vasten 'uusi' on tähän saakka luokiteltu. Sen kanssa samassa yhteydessä voidaan pelkistää uusliberalismin kieltäminen eräänlaisena ideologisen "myytin" lajina tai "valheena".
Kun mietitään uusia, aivan toisenlaisia ratkaisuja, saadaan usein myös vasemmalta vastauksena se, että ne osoittautuvat poliittisesti toteuttamiskelvottomiksi. Mutta vielä paljon vähemmän tulee kyseeseen paluu vanhoihin muotoihin. Varsinkin kun prekaareja työsuhteita ja sosiaalitoimen purkamista käsitellään ennen kaikkea kansallisina ongelmina, myös käsitykset toimivasta taloudesta liimautuvat vanhaan kansallisvaltioon, vaikka kyseessä on ylikansallinen prosessi. Taaksepäin suuntautuneiden kansallisten yhteiskunnallisten saavutusten puolustamisnäköalojen kanssa ei voida ajatella mitään vasemmistolaista politiikkaa, joka ottaisi mukaan myös muut, tähän saakka vanhoista muodoista ulos suljetut ryhmät tai edistyksellä tavalla tukkisi mahdollisuudet vähemmän normitettuihin, joustaviin elämän- ja työsuunnitelmiin. Tämä pätee suurelta osin ammattiyhdistyksiin, osaan eurooppalaisia vasemmistopuolueita ja myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin (esim. Saksan maanantaimielenosoituksiin).
Yksi esimerkki prekarisoitumisen kentältä: joustavoitettujen, usein prekaarien osa-aikatyösuhteiden massiivinen laajeneminen mahdollistaisi monille naisille ylipäänsä palkkatyöhön menemisen ja yhteyden välttämättömiin uusintamistöihin (he kokevat tämän varmaankin samalla pakkona). Vasemmistoperspektiivistä katsoen ei voi vain yhtä kaikki painostaa työttömiä ja prekarisoituneita takaisin muodolliseen kokopäiväiseen palkkatyöhön, vaan on suosittava kokeiluluonteisesti mahdollisimman itseohjautuvan työn muita muotoja ja vaadittava niitä yleistettäväksi. Laajasti ottaenhan kokoaikainen palkkatyö on yhteiskunnallista integraatiota määräävä toimituspiste – myös suurelle osalle vasemmistoa, erityisesti ammattijärjestöille (ei luonnollisestikaan kaikille, mutta suurelle osalle niitä). Vaatimus paremmista työehdoista, varmemmista työsuhteista ja korkeammasta osuudesta tuotettuun lisäarvoon on kylläkin oikeansuuntainen, mutta riittämätön.

b. Vain 'ylhäältä' tuleva kurjistamisprosessi

Monet vasemmistolaiset analyysit viittaavat aivan liian usein vanhojen muotojen rapautumiseen, diagnosoivat ratkaisujen ilmentymiä ja hajautumisprosesseja, "rutiinien ja tavanomaistumisen hävittämistä" sekä yhteiskunnallisten suhteiden epävirallistumista. Sellaiset havainnot ovat varmasti osaksi osuvia ja kuvaavat vanhan fordistisen tuotanto- ja elämäntavan rapautumisilmiöitä, mutteivät pääse ulos vanhoista kurjistumisteoreettisista lähtökohdista.
Kuitenkin, vastoin vallitsevaa, riistokäyttöön perustuvaa käsitystä, esimerkiksi itse prekarisoituminen matalapalkka-aloilla on jotakin enemmän kuin kurjistumisen uusi painos. Tällainen joustoriisto, fleksiibeli riisto, sisältää välttämättä mahdollisuuden korkeampaan itseorganisoitumiseen tai self-managementiin, jos vain halutaan. Eivät ainoastaan korkeasti koulutetut riemuitse "yhdeksästä viiteen" -rutiinin loppumisesta. Ihmiset tietävät useammin kuin ajatellaan, että vanhaa normaalityösuhdemallia tuskin voidaan saada takaisin. – Lisäksi monet heistä eivät myöskään taistele normaalityösuhdemallia vastaan, sillä myös prekaarisimpiin suhteisiin sisältyy yhtä lailla laajemman itsemääräämisen momentteja ja toisenlaisen elämisen – eniten kylläkin syvemmän nujertamisen – mahdollisuuksia. Myös illegalisoitujen ("laittomien" maahanmuuttajien) olemassaolotavassa on sellaisia ristiriitoja, mikä ei loppujen lopuksi kuvasta heidän itsensä leimaamaa "muuttoliikkeen autonomian" käsitettä. Repressiivisimmistä toimenpiteistä huolimatta monen "laittoman" maahanmuuttajan onnistuu löytää matalapalkkasektorilta työtä, joka muuten olisi heiltä kiellettyä. Hyvin koulutetut ammattityöntekijät, monet heistä maahanmuuttajia, jotka aivan hyvin roikkuvat yhdestä määräaikaistyösuhteesta seuraavaan, pitävät niiden välisiä lyhyitä työttömyysjaksoja normaaleina ja voivat osin aivan hyvin elää näiden työsuhteiden kanssa, varmistaa vaatimattoman toimeentulon, mikäli ei sairaus, karkotus tai jokin muu tekijä katkaise jousto-uraa. Sellaisissa uusien suhteiden ristiriitaisissa toteuttamismuodoissa käy selväksi, miksi myös "asianomaiset" itse (siis myös "me") uusintavat (uusiinnamme) prekarisoituja suhteita ja miksi uusliberaalinen uudisrakentaminen etenee niin vakaasti.
Mutta ennen kaikkea kurjistumisteoreettiset näkökannat uusintavat ›ylhäältäpäin" asianomaisiin suuntautuvaa katsetta, ovat taipuvaisia desubjektivoimaan ihmiset toimijoina suhteissa – ja tämä tapahtuu aikana, jolloin uusliberaaliselta puolelta huudetaan esiin pysyvää subjektiutta ja omatoimisuutta. Mutta sellaisessa perspektiivissä, joka käsittää uusliberalistisen uudisrakennustyön "ylhäältäpäin" ohjattuna prosessina ja joka muka laskeutuu asianosaisten tasolle, ongelmana on se, että siitä puuttuu yhteiskunnallisten rakenteiden sisällä toimivien subjektien omatoimisuus, siitä puuttuu se miten yksilöt rakentavat uusia struktuureja ja samalla muovaavat itseään. Vain siten voidaan havaita, miten yksilöt avustavat näiden suhteiden reproduktiota, ja miten ennen kaikkea myös murtuvat ristiriitakuviot tarjoavat yhä uusia mahdollisuuksia interventiotoimiin, joista ristiriitaiset asetelmat syttyvät.
Uudempi tutkimus yrittää täyttää näitä aukkoja eikä käsitä niin prekarisoimista kuin rasismiakaan pelkästään vanhan hajoamisprosesseina, vaan hajoamis-/yhdentymisparadoksina, kuten saksalainen sosiologi Klaus Dörre sanoo. Subjektiivisten jalostamismuotojen kohdalla osoitetaan, miten yksilöt rakentavat itseään (ns. toissijaisesta yhdentymispotentiaalista) näihin suhteisiin. Subjektiivisuutta katsotaan tässä kuitenkin (Bourdieuta lainaten) vain yhteiskunnan uusintamisen näkökulmasta, ikään kuin tunteenomaisena taantumuksellisuutena. Restriktiivisimmistä toimintakyvyn muodoista ei ole mitään ulospääsyä. Subjekteille tosin kuuluu tai sopii omatoimisuus, mutta valta tai kyky muuttaa suhteita tuomitaan yleisesti. Tätä vahvistaa sijaispolitiikkojen, valtiokeskeisyyden ja valistuneen eliitin jne. esittämien, köyhien ja toimintarajoitteisten auttamisvetoomusten vahva korostus.

c. Yksinkertainen negaatio ja "suuri politiikka"

Vaihtoehdot muotoillaan usein sellaisella tavalla, joka liittyy sellaiseen politiikkakäsitykseen, joka korostaa hyviä argumentteja ja vetoomuksia valistuneisiin omiin etuihin taloudessa ja politiikassa. Useimmiten vedotaan imaginääriseen yhteiseen etuun "olisi toki kaikkien kannalta parempi, jos kysyntä kotimarkkinoilla nousisi... jne". Sitten muotoillaan parhaita reformiprojekteja ja usein ikään kuin jo lakiesityksiä. Siten yritetään herättää medioiden intressi mutta samalla myös uusinnetaan käsitys politiikasta "suurena politiikkana", joka suuntautuu "valtioon", jonka oletettuna tehtävänä on tehdä politiikkaa kaikille, "kansan" puolesta – jolloin pitää jo kysyä mitä tämä "kaikille" tarkoittaa. Tämä vetoaminen valtioon vastaa ahdasta perinteistä käsitystä politiikasta – politiikka on sitä mikä ajankohtaiskatsauksessa näkyy: parlamenttikeskusteluja tyhjille riveille, puolueita, hallitus, suuria etujärjestöjä, luonnollisesti itse mediat. Yritys pelata mukana tällä areenalla on jo itse osa hegemoniaa. Parempien esitysten muotoilu vaatii asiantuntemusta, asiantuntijoiden tietoa. Monet kansalaisjärjestöt ovat saaneet siinä merkittäviä aikaan, mutta samalla ne vahvistavat suuntausta politiikan epäpolitisoimiseen, kun ne delegoivat noille asiantuntijoille ja syventävät kompetenssin-inkompetenssin suhteita. Rajoittuminen rakentavaan, sisällölliseen kritiikkiin jättää samalla politiikan hallitsevat muodot koskemattomiksi. Lisäksi jäädään liian paljon siihen, että kritiikki tai protesti olisi vain silloin legitiimiä, jos ei jo heti tehdä rakentavaa esitystä (Tobin-vero, kansalaisvakuutus). Siten uusinnetaan vanhaa sijaisedustamisen muotoa ilman että ne ryhmät, joiden puolesta puhetta pidetään, itse saisivat äänensä kuuluviin.
Sitä vastaan nouseekin vastarinnan legitiimi ilmaus, protesti muotoiltuna selväksi "ei" - mutta protesti ja kritiikki pelkkänä negaationa uudelleenmuokkausprosesseja vastaan jää liian usein seisomaan paikoilleen, rajoittuu puhtaaksi torjunnaksi ja jääden siten melko vaille vaikutusta. Mutta ne voitaisiin liittää toisenlaiseen käsitykseen politiikasta - sillä laajakantoinen yhteiskunnallinen muutos ei kuihdukaan "suuressa politiikassa" vaan sen pitää mennä ihmisten arkipäivään, ymmärtää nimenomaan se politiikan sfäärinä (kuten Antonio Gramsci jo varhain osoitti, mutta myös toinen naisliike vielä kerran teki selkeäksi). Siinä pyritään sitten yksilölliseen ja kollektiiviseen toimintakykyyn, kysymykseen arkipäivän organisoitumisesta ja kokemukseen, joka järjestää yhteiskunnalliset olosuhteet esille, siis muutettavaksi. Jos vasemmistolainen poliittinen kulttuuri ei tule arkipäivään, niin vasemmistolaisia tarjouksia ei koeta todellisina vaihtoehtoina. Ei siis ole kyse jatkuvista neuvotteluista ja reformista vaan "effektiivien murtumien laajentamisesta, joiden kulminaatiopiste liittyy voimasuhteiden mullistumiseen liikkeiden hyväksi" kansalais- ja poliittisen yhteiskunnan maaperällä. On kyse poliittis-kulttuurisista projekteista, jotka liittyvät arkisiin ongelmiin, mahdollistavat kyseisten ryhmien tilanteen välittömän parantamisen ja edelleen pidemmälle menevän, vallitsevat rajat ylittävän kehityksen, ovat piikkejä hallitsevien lihassa.

d. Erilaistuminen ja yhtenäistäminen – miten operoida antinomioilla?

Ottaen huomioon olosuhteiden läpinäkymättömyyden, yhteiskunnallisten ryhmien ja luokkien uudenlaisen koostumuksen sekä kokemuksen yhtenäiseksi tekemisen ahdistavasta muodosta sellaisena kuin se vanhasta työväenliikkeestä on tuttua – kun se nimittäin aina johti heikompien ryhmien ja luokkafraktioiden marginalisoitumiseen – on niin sanotussa liikkeiden liikkeessä vakiintunut eräänlainen differenssiajattelu ja produktiivinen suhde pluraliteettiin.
Kuitenkin uusinnetaan sellaista käytäntöä, joka ei tuo esiin päivänpoliittisesti yhtenäisyyksiä, siis yli kepeiden julistusvaatimusten. Tuskin syntyy kytkentöjä erilaisten ryhmien välillä kun kerran korostetaan sitä, että ongelmatilanteita ei voida verrata (ovat vertauskelpoisuutta vailla). Otetaan tässä prekarisoitumisen esimerkki. Tosin vasemmalta käsin puolletaan laajennettua prekarisaation käsitettä, jotta havaittaisiin miten prekarisaatiosta on tullut yleistä "yhteiskunnallista normaliteettia". Tällöin käsite kuitenkin yleensä katoaa, koska siihen liittyy aivan erilaisia yhteiskunnallisia prosesseja ja sen piirissä liikkuu aivan erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä eikä illegaalia maahanmuuttajanaista siivoamassa voitane verrata projektista projektiin harppailevaan nettisivusuunnittelijaan. Toisaalta sellaiset positiot ageeraavat tarkoituksellisen varovaisesti jottei rakentuisi liian nopeasti yhtenäistä kehitystä ja siitä johdettavia näkökantoja – tai eräänlaista uutta muotikäsitettä – mikä onkin hyvin ymmärrettävää. Tosin osuvasti viitataan siihen, että prekarisaatio kulkee kaikkien kvalifikaatiotasojen kautta, mutta siitä taas seuraa usein kaavamainen erottelu "korkeaosaajiin" ja "alhaisen osaamisen segmentteihin", "luksusprekaareihin" korkean symbolisen kapitaalinsa kanssa ja "oikeasti" prekaareihin: tällöin vain nimetään erottelulinjoja eikä yhteneväisyyksiä. Kun siis yhteiskunnallinen erilaistuminen on niin läpinäkymätöntä niin vetäydytään takaisin erilaisuuksiin.
Se on siis ymmärrettävää mutta tällöin kaihdetaan reaalista ristiriitaa – yleistämisen (ei yhtenäistämisen) ja erilaisuuden välillä ja otetaan kantaa erilaisuuden puolesta ja välityksiä vastaan. Se on liian vähän ja liian varovaista. Luonnollisesti täytyy taistelujen ja sosiaalisen organisoitumisen asettua aivan erilaisiin elin- ja työolosuhteisiin – mutta niiden täytyy tavoitella siitä eteenpäin yleistettävää momenttia, yhteisesti kehiteltävää positiota. Muutoin voidaan pelätä kaventumista tai taantumista korporatiivisiin eli ahtaisiin ryhmäintresseihin, mikä vain kärjistää alistamista, joka uhkaa aina silloin, kun taisteluja ei käsitetä hegemoniaalisiksi konflikteiksi koskien yhteiskunnallista järjestystä itseään.
Sitä linjaa vastaan, joka hajaannuksia ja erilaistumia korostaessaan vain uusintaa olosuhteita, suuntautuu enemmän voluntaristinen yhtenäistäminen, jota ajaa vastahankainen subjekti tosivasemmalta (milloin kansainvälinen työväenluokka, milloin prekariaatti tai sitten globalisaatiokriittinen liike jne). Linja on voluntaristinen, koska se ensi sijassa panostaa pikaista puhetason rakennelmaa uudesta yhtenäisestä "vallankumouksellisesta" subjektista. Tämän se tekee vaivautumatta käsittelemään ristiriitoja heterogeenisten näkökantojen ja tarpeiden, sosiaalisten jakolinjojen, subjektien hegemoniaalisten sidonnaisuuksien koskien olosuhteiden uusintamista – ei siis omistauduta tarpeelliseen välitykseen ja yleistämiseen, ei asemoiduta erilaisten ryhmien arkirealiteetteihin. Tämän sijaan on uusvallankumouspaatosta (minustakin se usein on ihan somaa), mutta tällainen väkinäinen yhtenäistäminen uhkaa taas laiminlyödä eroja.
Ratkaisevaa on siis, että kyetään käsittelemään produktiivisesti ristiriitaa yleistämisen (ei yhtenäistäminen) ja erojen välillä ja huolimatta kaikesta asematilanteiden ja tarpeiden erilaisuudesta pitää kiinni sellaisesta yleistettävän toimintakyvyn perspektiivistä, joka ei alista eroja. Tämä ongelmakenttä näkyy globalisaatiokriittisessä sosiaalifoorumiliikkeessä. Se on antanut viime vuosina tärkeän panoksen liikkeiden liikkeen vakiinnuttamisessa. Tosin on olemassa sangen erilaisia näkemyksiä prosessin jatkamisesta sekä siitä, millaiset poliittiset muodot ovat tarkoituksenmukaisia radikaalin yhteiskunnallisen murrosprosessin puolesta. On olemassa konsensus pluraliteetin välttämättömyydestä ja diversiteetin rikkaudesta liikkeissä mutta myös tarpeellisesta koherenssista. Usein tästä ongelmasta keskustellaan yksinkertaisten dikotomioiden avulla, institutionaalisen politiikan ja autonomian vastakohtaisuutena, liikkeiden ja puolueiden, etujoukkoajattelun ja perustason demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja valtion vastakohtaisuutena jne. Mutta nämä olemustason käsitteellistämiset rakentavat vääriä vastakohtaisuuksia, koska konkreettisessa elämässä on kyse liikkeistä ja ristiriidoista.
On kyse vastakkaisuuksista, jotka nousevat itse liikkeiden poliittisen praksiksen kentästä, kun erilaiset (osin vasta kehittymässä olevat) toiminta- ja organisaatiomuodot sulkevat tietyssä mielessä toisiaan ulos mutta aivan samassa määrin ovat kuitenkin erottamattomia. Jottei liikettä hajotettaisi tai jottei se pirstoutuisi (postmoderniksi) rinnakkainoloksi vailla siteitä niin tarvitaan sitä, minkä Brecht nimesi: "Osata operoida antinomioilla."

© Mario Candeias 2007