Euroalueen velkakriisi: syyt, seuraukset ja ratkaisut

14 kommenttia Kirjoittanut rahajatalous : helmikuu 8, 2011

Euroopan rahaliitto (EMU) ajautui lyhyen historiansa pahimpaan kriisiin alkukeväästä 2010, kun luottoluokittaja Standard & Poor’s laski Kreikan valtionlainojen luottoluokituksen roskalainakategoriaan. Tämän seurauksena maan kaksivuotisten valtionlainojen korot ponnahtivat uskomattomalle 15,3 prosentin tasolle. Kriisin puhkeaminen ei kuitenkaan keväällä ollut enää monillekaan rahoitusmarkkinoita seuraaville yllätys, koska maan valtionlainoihin sidottujen CDS-vakuutusjohdannaisten hinnat olivat nousseet jo vuoden 2009 syksystä alkaen. Välittömänä syynä CDS-johdannaisten hintojen nousulle olivat Kreikan uuden hallituksen julkaisemat päivitetyt tiedot valtion budjettivajeista. Uuden hallituksen mukaan aiemmat hallitukset olivat vääristelleet julkisen talouden tunnuslukuja, ja tosiasiassa maan budjettivaje ei ollut kuusi prosenttia vaan lähes 13 prosenttia.
Pikkuhiljaa julkiseen keskusteluun alkoi kantautua huolia myös monien muiden euromaiden julkisesta velasta ja budjettivajeista. Finanssikriisi oli johtanut julkisen velkaantumisen huomattavaan kasvuun lähes kaikissa euromaissa verotulojen romahtamisen ja työttömyydenhoitokustannusten kasvun myötä. Keskustelu kääntyi erityisesti niin sanottuihin PIIGS-maihin (Portugali, Irlanti, Italia, Kreikka, Espanja), joiden katsottiin hoitaneen julkista talouttaan vastuuttomasti. On kuitenkin epäselvää, mitä tällä vastuuttomuudella tarkoitetaan. Analyyttisempi tarkastelu osoittaa, että PIIGS-maiden alijäämät ovat olleet mitä vastuullisinta politiikkaa ainakin niiden oman kokonaistuotannon ja koko euroalueen vaurauden näkökulmasta.

Rahoitustaseet ja velkaantumisen logiikka

On ymmärrettävä, että nykyaikaisessa kapitalistisessa rahatalous-järjestelmässä yksityinen sektori ei pysty luomaan yksin nettovara-llisuutta. Tämä johtuu siitä, että kaikki rahatalouden transaktiot edellyttävät velanluontia. Jokainen käytössä oleva rahavirta on seurausta joidenkin toimijoiden solmimasta velkasuhteesta. Esimerkiksi tavallisten palkansaajien tulot ovat tulleet mahdollisiksi, kun heidän työnantajansa on maksanut omalla velkapääomallaan palkkoja. Tietenkin on myös yrityksiä, jotka toimivat velattomasti. Tämä tilanne on kuitenkin edellyttänyt sitä, että yritykset ovat myyneet jonkinlaisia hyödykkeitä voittomarginaalilla. Hyödykkeet taas on ostettu palkoilla, jotka voivat syntyä ainoastaan velanluonnin seurauksena.

Myöntäessään lainaa yksityiset pankit tekevät talletusmerkinnän asiakkaansa tilille. Samalla asiakkaan tilille tehdään myös vastaavan suuruinen velkamerkintä, joka taas näkyy pankin taseessa varalli-suutena. Näin ollen yksityistä nettovarallisuutta voi syntyä vain, jos otamme tarkasteluun mukaan myös julkisen sektorin ja ulkomaan-sektorin.

Jos ulkomaansektori tai julkinen sektori velkaantuvat yksityiselle sektorille, pystyy yksityinen sektori kerryttämään nettovarallisuutta. Esimerkiksi jos ulkomaansektori velkaantuu Suomelle, tarkoittaa tämä käytännössä sitä, että Suomen maksutase on ylijäämäinen. Hiukan yksinkertaistetusti kyse on siitä, että suomalaisista hyödykkeistä maksetaan ulkomailla enemmän kuin ulkomaisista hyödykkeistä Suomessa. Toisin sanoen Suomeen virtaisi tässä tapauksessa nettomääräisesti sellaista talletusvarallisuutta, jonka velkakomponentti sijaitsisi jossakin muussa taloudessa.

Julkisen sektorin velkaantuminen taas voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valtio myy yksityiselle sektorille velkakirjojaan. Tämä ei muuta yksityisen sektorin varallisuutta, koska transaktiossa on käytännössä kyse korkoa tuottamattoman varallisuuden korvaamisesta vastaavalla määrällä korkotuottoista varallisuutta.Ainoa muutos tapahtuu valtion lisääntyneessä ostovoimassa, joka lopulta koituu yksityisen sektorin hyödyksi, kun valtio ostaa yksityiseltä sektorilta työvoimaa ja palve-luita. Tämäkin kerryttää yksityisen sektorin nettovarallisuutta.
On kuitenkin huomattava, että kaikki edellä todettu pätee myös toisinpäin. Jos maksutase kääntyy negatiiviseksi tai jos valtio pyrkii- kin tekemään ylijäämäisiä budjetteja, velkaantuu yksityinen sektori nettomääräisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joko yksityi- nen sektori menettää ulkomaille enemmän varallisuutta kuin saa sieltä tai toisessa tapauksessa valtio tuhoaa yksityisen sektorin osto- voimaa. Jälkimmäinen tarkoittaisi tilannetta, jossa valtio tavoittelisi ylijäämäisiä budjetteja – eli verottaisi enemmän kuin kuluttaisi. Tällaisessa tilanteessa yksityisen sektorin varallisuutta siirtyisi valtiolle ilman, että valtio kompensoisi tätä omalla kulutuksellaan.

Näin ollen seuraava kirjanpitoidentiteetti pätee kaikissa kansan-talouksissa kaikkina aikoina:

Yksityisen sektorin rahoitustase + ulkomaansektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase = 0

Tässä yhteydessä on korostettava, että kyseessä on kirjanpidollinen identiteetti – ei tulkinta, teoria tai poliittinen väittämä. Tämä identiteetti on yleispätevä eikä perustu muuhun kuin kirjan- pidon perussääntöihin.

Vastuullinen velkakriisi

Euroalueen velkakriisiä on mielenkiintoista tutkia edellä esitetyn kirjanpitoidentiteetin valossa. Jotkut euroalueen valtiot olivat perustaneet talouspoliittisen strategiansa jo pitkään vientikilpailu- kyvyn varaan. Tällaiset valtiot (esimerkiksi Saksa, Alankomaat, Itävalta, jossain määrin myös Suomi) olivat tukahduttaneet koti- maista kysyntäänsä esimerkiksi palkkastagnaatiolla, jotta niiden vientihyödykkeiden kilpailukyky parantuisi.
Käytännössä tämä politiikka nojasi odotukseen siitä, että osa vyön- kiristysmaiden kauppakumppaneista harjoittaisi ekspansiivista talouspolitiikkaa ja antaisi palkkojen kasvaa reippaammin. Jokaisessa PIIGS-maassa yksikkötyövoimakustannukset olivatkin nousseet yli 30 prosenttia EMU-järjestelmän käynnistämisestä alkaen. Saksassa vastaava nousu oli ollut ainoastaan kahdeksan prosenttia. Lopulta syntynyt epätasapaino ja euromaiden kasvavat tuottajahintaerot johtivat suuriin ylijäämiin PIIGS-maiden ulkomaansektorilla, mikä on nähtävissä myös kuviosta 1.
Kuvio 1. Vaihtotaseiden yli-/alijäämät (prosenttia BKT:sta) PIIGS-maissa ja Saksassa 2000–2009

Alijäämäinen vaihtotase (tai maksutase jos halutaan käyttää laajempaa indikaattoria) loi PIIGS-maiden yksityisille sektoreille deflationaarisia paineita: kotimaista varallisuutta katosi ulkomaille enemmän kuin sieltä rantautui kansainvälistä varallisuutta. Jos PIIGS-maiden valtiot olisivat tässä tilanteessa pyrkineet tasapaino-ttamaan budjettejaan, olisi edessä ollut välitön taloudellinen katas-trofi. Yksityinen talous olisi ajautunut nettovelkaantumiskierteeseen, joka olisi pakottanut PIIGS-maat ennen pitkää velkadeflaatioon. Kaikki toimijat olisivat pyrkineet keventämään velkataakkaansa samanaikaisesti, talouksien kulutusalttius olisi supistunut eikä uusia yksityisiä investointeja olisi syntynyt riittävästi talouskasvun ylläpitämiseksi. Ennen pitkää hinnat olisivat kääntyneet laskuun ja velkakierre olisi pahentunut – mikään ei olisi voinut enää pelastaa näitä maita syvältä lamalta.

Onneksi kuitenkin PIIGS-maiden hallitukset tajusivat noudattaa vastuullista talouspolitiikka ja kompensoivat ulkomaansektorin ylijäämän julkisen sektorin alijäämällä (usein tämä tapahtuu auto- maattisesti). Näin yksityinen sektori pystyi nettosäästämään, vaikka kauppa- ja maksutaseet olivat negatiivisia. Toisena vaihtoehtona olisi ollut vastata vahvojen vientimaiden hintakilpailukykyyn sisäisillä devalvaatioilla eli ajamalla työvoimakustannuksia rajusti alas. Tällaisen politiikan vaikutukset olisivat olleet kuitenkin haitallisia euroalueelle kokonaisuutena, koska vientimaiden kokonaistuotanto olisi ajautunut tällaisen politiikan seurauksena nopeasti kriisiin. Käytännössä euroalue olisi tässä tilanteessa palannut EMUa edeltäneeseen tilanteeseen, jossa eurooppalaiset valtiot kävivät kauppasotia toisiaan vastaan toistuvilla devalvaatioilla.

Toisin sanoen on lähes mahdotonta, että kaikki suuren valuutta-alueen maat voisivat nauttia maksutaseen ylijäämistä saman-aikaisesti. Tämä edellyttäisi valtavaa koko valuutta-alueen maksu-taseen ylijäämää, jonka kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä leikkaa kuitenkin nopeasti valuutan vahvistuminen. Jos osa valuutta-alueen maista valitsee aggressiivisen vientikilpailukyvyn talous-poliittiseksi strategiakseen, on myös löydyttävä valtioita, jotka takaavat riittävän kokonaiskysynnän. Vientikilpailukyvyltään heiko- mpien maiden on pakko tehdä alijäämäisiä budjetteja, koska muussa tapauksessa yksityinen sektori nettovelkaantuu näissä maissa. Tämä taas ei ole koskaan kestävä tilanne.

Viimeistään finanssikriisin esille tuomat euroalueen sisäiset epätasapainot ovat olleet syynä PIIGS-valtioiden velkaantu-miseen. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan pako- ttamalla nämä maat sisäisiin devalvaatioihin. Myöskään näiden maiden poistaminen EMUsta ei ratkaise mitään, koska jatko-ssakin osa alueen valtioista on kilpailukykyisempiä kuin toiset. Jos PIIGS-maat poistetaan EMUsta, jotkut toiset maat ottavat näiden maiden aseman kysyntä-pumppuina.

EMUn kriisiin on kaksi ratkaisua. Joko koko järjestelmä on lopetettava tai sitten se on muutettava sellaiseksi, että julkinen velkaantuminen ei aiheuta euromaille nykyisenkaltaisia ongelmia.
Talouspoliittisen suvereniteettinsa säilyttäneet maat eivät ole ajautuneet vastaavaan kriisiin, vaikka niiden julkisen sektorin velkaantuminen (esim. Japani) saattaa olla vielä PIIGS-maita rajumpaa. 

Seuraavassa luvussa tarkastellaan, kuinka paljon julkista velkaa on mahdollista lisätä ja mistä julkisen velkaantumisen rajoitteet ylipäätään syntyvät.

Julkisen velkaantumisen rajat

Koska valtioiden velkaantuminen on ollut finanssikriisin jälkihoidossa erittäin nopeaa, Suomessa ja muissa euromaissa on alettu käydä keskustelua julkisen velkaantumisen rajoista. Monien asiantuntijoiden ja poliitikkojen mielestä julkisen sektorin velkaantuminen ei ole enää kestävällä tasolla, kun velkaantumisaste ylittää Euroopan unionin vakaus- ja kasvusopimuksessa määritellyn tason eli 60 prosenttia vuotuisen bruttokansantuotteen koosta. Siksi tätä tasoa ei tulisi ylittää missään olosuhteissa. Kyseinen luku ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen faktaan, vaan se on valittu sattumanvaraisesti kirjattavaksi poliittiseen sopimukseen. Siksi siihen vetoaminen ei tarjoa vastausta siihen, kuinka suuri julkisen velan määrä voi loppujen lopuksi olla.
Tämän asian selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella julkisen velkaantumisen mekanismeja ja etsiä niistä syitä, jotka mahdollisesti asettavat julkisen sektorin velkaantumiselle rajoitteita. Liikkeelle on syytä lähteä perusasioista eli käymällä läpi, miten julkinen kulutus tapahtuu ja miten julkiset tulovirrat muodostuvat. Onhan velkaantuminen seurausta kulutusmenojen ja saatujen tulojen epäsuuruudesta. Vaikka asia tuntuu arkijärjellä ajateltuna yksinkertaiselta, seuraava analyysi osoittaa, että yleinen ymmärrys kulutuksen ja verotuksen mekanismeista on monella tapaa vääristynyt.
Valtion kulutuksen mekanismeja on mahdotonta ymmärtää ilman rahatalousjärjestelmän toimintalogiikan ymmärtämistä. Koska arkiajattelussa raha koetaan konkreettisena vaihdon välineenä ja rahalla uskotaan olevan sisäistä arvoa, jää rahan todellinen olemus useimmiten ymmärtämättä. Todellisuudessa raha on ainoastaan merkki velkasuhteesta kahden osapuolen välillä. Siksi rahalla on aina kaksi puolta, velka ja varallisuus. Tämä määrittely eroaa arkikielen rahan määrittelystä. Siinähän ainoastaan varallisuus ymmärretään rahana, mikä yleensä johtaakin ihmisten ajatukset harhaan, kun keskustelu siirtyy rahatalousjärjestelmän perusmekanismeihin.
Seuraavassa tarkastelussa käydään läpi valtion kulutusta ja verotusta kahdenkertaisen kirjanpidon avulla. Vaikka esitys on voimakkaasti yksinkertaistettu kuvaus todellisuudesta, valottaa se oivallisesti rahatalousjärjestelmän toimintalogiikkaa ja tuo esiin rahan kierron keskeisiä mekanismeja julkisen sekä yksityisen kulutuksen taustalla. Lopullisena tarkoituksena on syventää ymmärrystä siitä, mistä valtion velkaantumisessa on kyse ja mistä rajat valtion velan määrälle syntyvät.
Kulkemalla yksinkertaisen esimerkin kautta enemmän todellisuutta vastaavaan esimerkkiin keskeiset seikat rahatalousjärjestelmän toiminnasta ja rahatalousjärjestelmän puitteissa tapahtuvasta julkisesta kulutuksesta sekä verotuksesta tulevat paremmin näkyviin. Taulukossa 1 on esitetty tilanne, jossa valtio on ainoa pankkitoimintaa harjoittava taho taloudessa. Valtiolla on siis pankki, jossa tilejään pitävät valtion lisäksi kotitaloudet sekä yritykset. Aikaisemmin Suomessakin ollutta postipankkijärjestelmää voidaan pitää esimerkin vastineena reaalitodellisuudessa.
Ensimmäisessä esimerkissä (kohdat A ja B) kuvataan valtion kulutusta sekä verotusta yksinkertaisimmillaan. Valtio haluaa asettautua velkasuhteeseen kotitalouden kanssa, koska se tarvitsee kotitalouden työpanosta tuottaakseen hyvinvointipalveluita. Valtio saa kotitaloudelta työpanoksen ja kotitalous saa valtiolta rahamääräisen suorituksen, joka velvoittaa valtiota tulevaisuudessa maksamaan velkansa kotitaloudelle kotitalouden toivomalla tavalla, mahdollisesti kotitalouden myöhemmin tarvitsemilla hyvinvointipalveluilla.
Valtio on siis velkaa kotitaloudelle 1000 rahayksikköä (A), siis saman verran kuin kotitalouden varat ovat kasvaneet (A). Vaikka valtion ja kotitalouden välinen velka selvitetään lopulta reaalisia hyödykkeitä vaihtamalla, on velkasuhde saanut vaihdannassa rahamuodon. Velkasuhteen rahallisti valtion omistama pankki, jossa sekä valtion että kotitalouden tilit sijaitsevat. Pankki loi siis tyhjästä valtion velan ja kotitalouden varat, joiden vastinparit löytyvät puolestaan pankin omasta taseesta (A). Vastaavalla tavalla raha syntyy talouteen kaikissa olosuhteissa, oli sitten kyseessä yksityinen tai julkinen rahoituslaitos, yksityinen tai julkinen ostaja tai yksityinen tai julkinen myyjä.
Taulukko 1.

Valtion tuottamia hyvinvointipalveluita myydään kotitaloudelle kustannushintaan. Koska esimerkkimme valtio on hyvinvointivaltio, se kuitenkin tarjoaa puolet palveluista toiselle kotitaloudelle, jota se palveluja tuottaessaan ei kuitenkaan ole työllistänyt. Toisella kotitaloudella ei siis ole tuloja, joten valtio tarjoaa palvelut sille ilman maksua. Valtio tiedostaa kuitenkin, että tämän seurauksena työllistetyn kotitalouden varat riittäisivät kaksi kertaa jäljelle jääneiden palveluiden ostoon, mikä saisi aikaan pahimmassa tapauksessa 200 prosentin kysyntäinflaation.
Välttääkseen hintojen nousupaineen, valtio päättää leikata työllistämänsä kotitalouden ostovoimaa 500 rahayksiköllä, minkä se suorittaa verottamalla kotitaloutta.  Samalla valtio maksaa pois velkaansa omalle pankilleen. Kotitalouden tilille jää varoja 500 rahayksikköä, minkä verran valtio on edelleen kotitaloudelle velkaa (B). Pankin taseen molemmat puolet supistuvat 500 rahayksiköllä (B). Lopputuloksena reaalinen tarjonta ja kysyntä lähestyvät toisiaan, koska kotitalouden potentiaalista eli nimellistä kysyntää leikkaantuu pois. Tämä pienentää talouden inflaatiopainetta.
Edelliset havainnollistukset osoittavat, että julkinen kulutus ei edellytä toteutuakseen verotusta, sillä valtio voi velanluonnilla rahoittaa tuotantoa aina halutessaan. Jos vaihdannan piirissä ei ole muita kuin valtio ja kotitalous, ei verottaminen ennen kulutusta ole edes mahdollista. Verotuksen tehtävä onkin säädellä kotitalouden ostovoiman määrää ja sitä kautta rahallista kokonaiskysyntää, jonka määrä puolestaan säätelee inflaatiovauhtia.
Yleensä vaihdannan piirissä on kuitenkin myös muita toimijoita, jolloin verottaminen ennen valtion kulutusta on mahdollista. Valtion on myös mahdollista verottaa enemmän kuin se kuluttaa, eli laatia ylijäämäisiä budjetteja. Kuten edellisessä luvussa havaittiin, tämä tarkoittaa kuitenkin samalla väistämättä yksityisen sektorin velkaantumista (jos jätämme ulkomaansektorin tarkastelun ulkopuolelle). Seuraava esimerkki käsittelee tällaista tilannetta.
Kohdassa C yritys ostaa kotitaloudelta työvoimaa valmistaakseen markkinoille kotitalouden haluaman hyödykkeen. Yritys lainaa pankista 2000 rahayksikköä palkkojen maksuun, jonka jälkeen kotitalouden varat lisääntyvät 2000 rahayksiköllä (C). Kuten edellisessä esimerkissä, myös nyt pankki toimii velkasuhteen rahallistajana ja sen taseen molemmat puolet kasvavat 2000 rahayksiköllä (C). Samaan aikaan valtio päättää tuottaa hyvinvointipalveluja 500 rahayksikön edestä ja edellisessä esimerkissä kuvattu tapahtuma toistuu, tosin 500 rahayksikköä pienempänä eränä (D). Kotitalouden varat ovat kasvaneet 2500 rahayksikköön, samoin pankin tase (D). Valtiolla ja yrityksellä on yhteensä velkaa saman verran eli 2500 rahayksikköä (D).
Valtio päättää nyt, että julkisia hyvinvointipalveluita tarjotaan kaikille kotitalouksille maksutta universaalin hyvinvointivaltiomallin mukaisesti. Valtio pitää kuitenkin tiukasti kiinni myös inflaatiotavoitteestaan ja päättää verottaa kotitaloudelta kulutuksestaan syntyneen tulon pois. Valtio toteaa samalla yrityksen tuottaman hyödykkeen liian suuren kulutuksen haitalliseksi kotitaloudelle, ja se haluaa rajoittaa hyödykkeen kulutusta. Niinpä se päättää leikata kotitalouden ostovoimaa enemmän kuin se itse on kuluttanut eli perimällä 1000 rahayksikön suuruisen veron. Valtio siis maksaa pankille velkansa ja tämän jälkeen sille jää varoja 500 rahayksikön verran (E). Kotitalouden varat puolestaan supistuvat 1500 rahayksikköön (E). Valtion maksaessa pois velkansa, myös pankin tase supistuu 2000 rahayksikköön (E).   Uudessa tilanteessa sekä valtio että kotitalous ovat taloudessa nettosäästäjiä.
Koska valtio ei tee mitään yrityksen tuotteilla eikä ole kiinnostunut yrityksen menestymisestä, se säästää 500 rahayksikköä pahan päivän varalle (F). Kotitalous puolestaan ostaa varoillaan yrityksen tuotteita, jotka tuottavat sille reaalista hyötyä. Koska kotitalouden ostovoima ei kuitenkaan enää riitä kattamaan yrityksen aikaisempia kustannuksia, jää yritys välttämättä tappiolle kauppojen jälkeen. Näin ollen se ei pysty maksamaan kokonaan velkaansa pankille, vaan jää velkaa 500 rahayksikön verran (F). Siis juuri saman verran, kuin valtio on päättänyt säästää tulevaisuuteen. Näin valtion nettosäästämisestä seuraa välttämättä yrityksen nettovelkaantuminen.
Vaikka edellisestä tarkastelusta puutuvat ulkomaansektori, yksityiset pankit, keskuspankki sekä pankkien liiketoimintamotiivista syntyvät korot, osoittaa se kiistatta talouden eri sektoreiden välisen vuorovaikutuksen. Toisen sektorin säästäminen tarkoittaa aina toisen sektorin velkaantumista. Ylijäämäiset budjetit leikkaavat yksityisen talouden kokonaiskysyntää ja vaikeuttavat yritysten liiketoimintaa.  Siksi korkean työttömyyden ja taloudellisen epävarmuuden aikoina julkinen velkaantuminen on erinomainen keino tukea yksityisen talouden suotuisaa kehitystä. Edellisestä tarkastelusta ei noussut esiin myöskään rajoitteita valtion velkaantumiselle, koska valtiota luototti tarvittaessa sen oma pankki. Todellisuudessa valtioiden rahoitus on kuitenkin monimutkaisempi prosessi, jota seuraavat esimerkit pyrkivät valottamaan parhaansa mukaan.
Taulukossa 2 on esitetty kuuden taloudellisen toimijan taseet. Näistä toimijoista kolme on pankkeja ja kolme muuta taloudelliseen vaihdantaan osallistuvia tahoja, siis ostajia sekä myyjiä. Esimerkissä oletetaan edelleen, että valtiolla on oma pankki, joka voi luotottaa sitä tarvittaessa. Nykyisin esimerkiksi eurojärjestelmään kuuluvilla valtioilla ei ole pankkeja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta periaatteessa esimerkiksi Suomen valtiokonttorin toiminta voidaan rinnastaa pankkitoiminnaksi. Valtiokonttori siis luotottaa valtiota laskemalla liikkeelle valtion velkakirjoja ja tallettaa niiden myynnistä saadut varat yksityiseen liikepankkiin valtion luotottomalle tilille. Oleellista seuraavassa tarkastelussa on se, että valtion luotollinen tili on nyt eri pankissa kuin kotitalouden ja yrityksen tilit, mikä tekee julkisen kulutuksen prosessista monimutkaisemman.
Ensimmäinen esimerkki vastaa valtion ja kotitalouden toiminnalta taulukon 1 ensimmäistä esimerkkiä. Valtio siis haluaa ostaa kotitaloudelta työvoimaa 1000 rahayksikköä vastaan. Se siis pyytää valtion pankkia luotottamaan tiliään ja näin sekä valtion pankin että valtion taseiden molemmille puolille ilmestyy 1000 rahayksikköä (A). Koska kotitalouden tili on nyt yksityisessä pankissa, ei valtio voi siirtää varoja suoraan kotitalouden tilille. Tällöin sekä yksityisen että valtion pankin taseet joutuisivat epätasapainoon, sillä valtion pankin taseessa olisi varoja enemmän kuin velkoja ja yksityiseltä pankilta puuttuisi kotitalouden varoja vastaava varallisuus (B1).  Näin yksityinen pankki menettäisi maksuvalmiutensa. Koska pankkien taseiden tulee olla aina tasapainossa, on valtion pankin lainattava yksityiseltä pankilta 1000 rahayksikköä (B2). Näin molemmat pankit saavat taseensa tasapainoon.
Koska pankit eivät luota toistensa luomiin velkasuhteisiin, joista ne eivät luonnollisesti ole itse vastuussa, ne eivät myöskään halua lainata toisiltaan kohdan (B2) osoittamalla tavalla. Tässä vaiheessa rahoituksen takaajaksi astuu keskuspankki, joka rahallistaa pankkien välisen velkasuhteen kasvattamalla omaa tasettaan kummaltakin puolelta 1000 rahayksiköllä (B3). Tällä tavalla valtion pankki velkaantuu keskuspankille, joka puolestaan velkaantuu yksityiselle pankille. Samalla syntyy niin kutsuttu keskuspankkiraha (reservit), joka käytännössä tarkoittaa keskuspankin rahallistamaa pankkien välistä velkasuhdetta.
Taulukko 2.

Usean pankin järjestelmässä valtion kulutus siis lisää välttämättä myös keskuspankkirahan määrää. Ilman keskuspankkirahaa valtion kulutuksen välittäminen yksityiselle sektorille ei olisi mahdollista. Nykyjärjestelmässä valtion kulutus edellyttää siis valtion oman rahoitusoperaation lisäksi keskuspankin rahoitusoperaatiota, minkä vuoksi keskuspankin toiminnalla on valtaisa merkitys valtion kulutuksen realisoitumisessa. Jos keskuspankki ei suostu lainaamaan valtion pankille (valtiokonttorille) tai asettaa lainaamiselle rajoitteita, kohtaa valtion kulutus välillisesti nämä samat rajoitteet. Esimerkiksi EMU-järjestelmässä keskuspankki on kieltäytynyt lainaamasta valtion pankille. Yksityisillä pankeilla sitä vastoin on oikeus lainata keskuspankista.  Lainaamisen jälkeen ne voivat tarjota valtion pankille sen tarvitseman lainan, mikä antaa pankeille samalla oikeuden määrittää lainan ehdot. Euroopan valtioiden velkakriisin syyt löytyvät juuri tästä rakenteesta, johon on syytä palata yksityiskohtaisemmin tämän luvun myöhemmässä vaiheessa.
Esimerkin kohdassa B valtio suorittaa edellisestä esimerkistä tutun verotusoperaation, joka tarkoittaa uudessa asetelmassa seuraavaa. Kotitalouden ostovoima pienenee 500 rahayksiköllä, samoin valtion velka omalle pankilleen (C1). Pankkien taseet ajautuvat kuitenkin epätasapainoon (C1) ja korjaavaa lainausta pankkien välillä tarvitaan jälleen. Keskuspankin tase supistuu 500 rahayksiköllä, kun valtion pankki lyhentää lainaansa keskuspankkiin (C2). Samalla yksityisen pankin varat keskuspankissa supistuvat 500 rahayksiköllä (C2). Verotus siis supistaa keskuspankin tasetta samalla, kuin se leikkaa ostovoimaa ja pienentää valtion velkaa omaan pankkiinsa.  Edelleenkään verotus ei kuitenkaan rahoita valtion kulutusta, vaan sen rahoittaa nyt viimekädessä keskuspankkivelka.
Jälkimmäisessä esimerkissä mukana on taulukon 1 esimerkin tavoin myös yritys, jolla on niin ikään tili yksityisessä pankissa. Näin ollen yrityksen tuotannon rahoittava velka luodaan kokonaan yksityisen sektorin piirissä (D). Valtion kulutus noudattelee kohdissa B1–3 esitettyä kaavaa ja kasvattaa kotitalouden varallisuutta sekä keskuspankin tasetta 500 rahayksiköllä (E). Valtion suorittaessa ylijäämäiseen budjettiin tähtäävän verotusoperaation kotitalouksien varat supistuvat 1000 rahayksiköllä (F). Myös yksityisen pankin tase supistuu saman verran, mikä on seurausta sen velkaantumisesta keskuspankille 1000 rahayksiköllä (F). Koska verotulot ylittävät aikaisemmat valtion kulutusmenot, tuleekin valtion pankista nyt keskuspankin velkoja ja yksityisestä pankista velallinen. Keskuspankin tase kuitenkin pysyy entisen kokoisena (F). Uudessa tilanteessa keskuspankki rahoittaakin yksityistä sektoria, kun se aikaisemmin rahoitti valtiota. Tämän vahvistaa kohta G, jossa huomataan yrityksen jääneen velkaa yksityiselle pankille kotitalouden suoritettua kaikilla varoillaan eli 1500 rahayksiköllä ostonsa (G). Juuri tätä velkaa keskuspankki rahoittaa.
Reaalitodellisuudessa merkittävää onkin se, millä ehdoilla velalliset pankit saavat keskuspankkirahaa. Velkaantuminen ei tuota ongelmia, jos keskuspankki tarjoaa pankeille rahoitusta tarpeeksi matalalla korolla. Nykyjärjestelmässä valtion pankkeja ja yksityisiä pankkeja kohdellaan kuitenkin eri tavoin. Kuten todettua yksityisten pankkien lainaehdot määrittelee keskuspankki, mutta valtion pankkien lainaehdot määrittelee yksityinen pankkisektori. Välillisesti yksityiset pankit ja niiden näkemykset valtioiden kyvystä maksaa velkansa määrittelevät siis myös valtion kulutuksen rajat.
Siksi vastaus kysymykseen, kuinka paljon valtiot voivat ottaa lisää lainaa, riippuukin tällä hetkellä suuresti siitä, millä ehdoilla yksityiset pankit ovat valmiita lainaamaan niille keskuspankkirahaa. Jos valtiot saisivat lainata suoraan keskuspankista, niiden mahdollisuudet velkaantua olisivat käytännössä samat kuin yksityisten yritysten tai kotitalouksienkin. Tilanteessa, jossa julkinen sektori eli keskuspankki ja valtio itse määrittelisivät vapaasti valtion kulutuksen tason, taloudelliseksi haasteeksi nousisi ennen pitkää kysyntäinflaatio. Kun reaalitalouden tuotantokapasiteetti olisi täydessä käytössä, ei kokonaiskysynnän lisääminen olisi enää järkevää. Viimeistään tällöin valtion on leikattava ostovoimaa joko verotuksen tai kulutuksen vähentämisen kautta, siten kuin edellä esitetyissä esimerkeissä on kuvattu.

Valtion taloudellinen suvereniteetti

EMU-järjestelmän vaikeuksiin joutuneet valtiot joutuvat lainaamaan tarvitsemaansa keskuspankkirahaa rahoituslaitoksilta tai toisilta valtioilta kahdesta syystä. Ensinäkin Euroopan unionin poliittinen sopimus kieltää jäsenmailta suoran keskuspankkirahoituksen. Tästä syystä myöskään EMU-alueen ulkopuolisilla EU-mailla, kuten Isolla-Britannialla tai Tanskalla ei ole mahdollisuutta rahoittaa julkista kulutusta lainaamalla suoraan keskuspankista, vaikka molemmissa maissa on edelleen erillinen ja eurojärjestelmästä riippumaton keskuspankki. Tästä huolimatta oman keskuspankin puuttumista voidaan pitää tärkeimpänä syynä EMU-maiden voimattomuudelle löytää ulospääsyä nykyisestä kriisistä.
Käytännössä omasta keskuspankista luopuminen on tarkoittanut EMU-maiden taloudellisen suvereniteetin menetystä. EKP:n itsenäisyys on vahvistettu EU:n perussopimuksessa eikä yksittäisellä valtiolla ole minkäänlaista päätösvaltaa suhteessa keskuspankkiin. Näin ollen esimerkiksi Kreikka ei voi vaatia keskuspankkia lainaamaan sille valtion tarvitsemaa keskuspankkirahaa, vaikka tämä olisi välttämätöntä maan talouden pelastamiseksi. Ison-Britannian tai Tanskan tapauksessa poliittisista rajoitteista voitaisiin tällaisessa tilanteessa luopua, mikä osoittaa näiden maiden taloudellisen suvereniteetin olevan yhä olemassa, vaikka siitä on hetkellisesti päätetty luopua poliittisista syistä.
EMU-maiden nykytilannetta voidaan verrata Yhdysvaltojen osavaltioihin, joilla ei myöskään ole suoraa vaikutusvaltaa Yhdysvaltojen keskuspankkiin. Siksi myös niiden on lainattava markkinoilta voidakseen kuluttaa. Osavaltioiden tilanne on kuitenkin monessa mielessä parempi, sillä niiden ja Yhdysvaltojen keskushallinnon välinen taloudellinen työnjako on tasapainossa liittovaltion rahoittaessa suurimman osan Yhdysvaltojen julkisista menoista. EMU-alueelta Yhdysvaltojen liittovaltiota vastaava finanssipoliittinen toimija puuttuu kokonaan, mikä osaltaan kuvaa järjestelmän institutionaalista heikkoutta.
Talous- ja rahapoliittisen suvereniteetin menettäminen näkyy myös siinä, millaisena ongelmana rahoitusmarkkinat näkevät yksittäisen maan velkaantumisen. Esimerkiksi Japanissa julkinen velka on noussut kaksinkertaiseksi suhteessa vuotuiseen bruttokansantuotteeseen ilman, että valtion velkakirjojen hinta markkinoilla olisi juurikaan noussut. Tämä osoittaa, että taloudellinen suvereniteetti eli valtioiden kyky selvitä kaikista mahdollisista velkavastuista johtaa siihen, että ne saavat halvempaa luottoa myös markkinoilta. Luottomarkkinoiden ei tarvitse olla huolissaan taloudellisesti suvereenien valtioiden maksukyvystä, sillä se ei voi olla koskaan uhattuna.
EMU-järjestelmän pelastaminen edellyttää siis valtioiden taloudellisen suvereniteetin palauttamista tavalla tai toisella. Seuraavassa luvussa tehdään konkreettisia ehdotuksia reformeista, joiden myötä valtioiden talouspoliittinen valta on palautettavissa. Esitettävien uudistusten kautta myös EMU-järjestelmän muihin ongelmiin, kuten rakenteellisiin epätasapainoihin voidaan löytää ratkaisu. Vaikka kyseisten reformien välttämättömyys on helposti perusteltavissa tässä artikkelissa esitettyjen tosiasioiden pohjalta, poliittisen kannatuksen löytäminen ehdotuksille on vielä tällä hetkellä vaikeaa. Vallitsevat taloudellis-yhteiskunnalliset sekä ideologiset valtarakenteet voivat estää reformien toteutumisen myös tulevaisuudessa.

EMU-järjestelmän reformit

Aiempien lukujen perusteella on selvää, että Euroopan rahaliiton rakenteita on välttämätöntä uudistaa ennakkoluulottomalla tavalla, mikäli EMUn olemassaolo halutaan turvata jatkossakin. Kiireellisintä olisi padota nykyisen kriisin leviäminen Euroopan keskuspankin (EKP) toimenpiteillä, mutta samanaikaisesti olisi aloitettava koko eurojärjestelmän laajamittainen reformiohjelma.
Kaikkein olennaisinta on torjua PIIGS-maiden valtionlainojen korkotason nousu. Tämä onnistuu siten, että PIIGS-maat sopivat EKP:n kanssa korkotasosta, jolla niiden valtionlainoja jatkossa myydään. Tämän sopimuksen jälkeen jokainen PIIGS-valtio lopettaa välittömästi valtionlainojen huutokauppamyynnin ja tarjoaa jatkossa valtionlainojaan markkinoille klassisen tap-mallin mukaan.
Tässä mallissa valtiot määrittävät sekä korkotason, jota ne suostuvat maksamaan valtionlainoistaan, että rahoitustarpeensa. Markkinoille tarjotaan halutun pituisia valtionlainoja yhdessä EKP:n kanssa määritellyllä korkotasolla. Lainakauppa loppuu siinä vaiheessa, kun määritelty rahoitustarve on saatu tyydytettyä. Mikäli markkinat eivät halua ostaa riittävää määrää PIIGS-maiden valtionlainoja sovitulla korkotasolla, ostaa EKP loput tarjolla olevat lainat ja täyttää tällä tavalla PIIGS-maiden rahoitustarpeen. Näin PIIGS-maiden valtionlainojen korkotaso ei enää nouse kohtuuttoman korkeaksi ja valtiot pystyvät hankkimaan tarvitsemansa rahoituksen.
Tässä vaiheessa on huomattava, että tällainen toimenpide rikkoisi Maastrichtin sopimuksessa määriteltyä EKP:n säännöstöä, jossa EKP:lta on kielletty jäsenmaiden suora keskuspankkirahoitus. Näin ollen tämä kirjaus on poistettava EKP:n säännöstöstä mahdollisimman pikaisesti.
Tap-muotoinen velkakirjamyynti päättäisi eurooppalaisten velkamarkkinoiden turbulenssin välittömästi. Tämä ei kuitenkaan riitä EMU-järjestelmän rakenteellisten ongelmien päihittämiseksi. Euroopan keskuspankki ei voi taata loputonta keskuspankkirahoitusta kaikille EMU-maille, koska tähän sisältyisi tulevaisuudessa myös merkittävä inflaatioriski.
Tämän vuoksi rahaliitto edellyttää välttämättä myös keskitetyn finanssipoliittisen auktoriteetin perustamista. Käytännössä kyse olisi siitä, että EMU-järjestelmästä tehtäisiin liittovaltio, jota johtaisi euroalueen hallitus. Hallituksen tehtävänä olisi turvata euroalueella täystyöllisyys, kohtuullinen inflaatiotaso sekä tasapainoinen alueellinen kehitys.
Esimerkiksi modernin postkeynesiläisen rahateorian kehittäjät L. Randall Wray ja Yeva Nersisyan ovat esittäneet, että euroalueen hallituksen budjetin pitäisi vastata noin 15 prosenttia koko alueen bruttokansantuotteesta. Tulonsa hallitus saisi suoraan EKP:lta. Näillä resursseilla hallitus harjoittaisi aktiivista finanssipolitiikkaa, jonka tavoitteena olisi koko euroalueen saattaminen täystyöllisyyteen.
Euroalueen hallitus tarvitsisi myös verotusoikeuden hintavakauden turvaamiseksi. Olisi mielekästä, että verotusvaltaa siirrettäisiin osittain EMUn jäsenvaltioilta euroalueen hallitukselle, koska vain se voi säädellä tehokkaasti koko liittovaltion kokonaiskysyntää. Nykyisessä tilanteessa koko euroalueella olisi tarvetta veronkevennyksiin, mutta täystyöllisyyden lähestyessä hallituksen olisi kiristettävä verotusta hintavakauden turvaamiseksi.
Hallitus ylläpitäisi myös tasapainoista alueellista kehitystä liittovaltiossa estämällä euromaiden maksutaseiden epätasapainojen synnyn. Hallitus voisi esimerkiksi stimuloida kysyntää aggressiivista vientikilpailukykypolitiikkaa harjoittavissa osavaltioissa. Tämä kohottaisi palkkoja näissä valtioissa ja täten heikentäisi niiden kilpailukykyä. Samalla maksutaseiden alijäämistä kärsineiden maiden kilpailukyky parantuisi.
Pidemmällä aikavälillä osa EMUn jäsenvaltioiden menoista olisi siirrettävä liittovaltion hallituksen vastuulle, jotta osavaltioiden velkarasitusta voitaisiin pienentää. Tavoitteena olisi, että EMUn jäsenvaltioiden velkaantumisasteet voitaisiin ajan mittaan laskea Yhdysvaltain osavaltioiden tasolle.
EMUn hallituksesta tulisi koko euroalueen merkittävin poliittinen toimija, joten se olisi valittava euroalueen laajuisella demokraattisella vaalilla. Näin ollen myös euroalueen oman parlamentin perustaminen olisi suotavaa.

Lopuksi

Olemme hyvin tietoisia siitä, että esittämämme reformivaatimukset kuulostavat utopistisilta eikä niiden toteuttamiselle löydy juurikaan poliittista tahtoa. Euroalueen liittovaltion perustaminen olisi iso poliittinen kysymys eikä ole ollenkaan selvää, olisiko se esimerkiksi eurooppalaisen demokratian näkökulmasta lainkaan suotavaa.
Olemme kuitenkin tässä tekstissä osoittaneet, että EMU ei voi toimia pelkkänä rahaliittona, vaan myös keskitetyn finanssipoliittisen auktoriteetin perustaminen on välttämätöntä. Ainoa mielekäs vaihtoehto eurovaltion perustamiselle on koko eurojärjestelmän purkaminen.
On kuitenkin todennäköistä, että nykyisenkaltaisesta EMU-järjestelmästä halutaan pitää kiinni kaikin keinoin. Tämä tarkoittaa koko euroalueen ajautumista pitkittyneeseen taantumaan sekä lopulta mahdollisesti myös velkadeflaatioon ja syvään lamaa.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa




Lähdekirjallisuutta
Gnos, Claude & Louis-Philippe Rochon (2004) “Money Creation and the State – Critical Assesment of Chartalism”, International Journal of Political Economy, 32 (3), 41-57.
Lavoie, Marc (2003) “A Primer on Endogenous Credit-money” in Rochon & Rossi (eds.) Modern Theories of Money – The Naure and Role of Money in Capitalist Economies. Cheltenham: Edward Elgar.
Moore, Basil J. (1988) Horisontalis & Verticalists. The Macroeconomics of Credit Money. Cambridge: Cambridge University Press.
Nersisyan, Yeva & L. Randall Wray (2010) “Endgame for the Euro? Without Major Restructuring, the Eurozone is Doomed.” Levy Institute Public Policy Brief No. 113.
Parenteau, Rob (2010) “Leading PIIGS to Slaughter.” Parts 1 & 2. Naked Capitalism March 1 & 2.
Wray, L. Randall (1998) Understanding Modern Money. The Key to Full Employment and Price Stability. Cheltenham: Edward Elgar.