Paketeista ja pelastamisesta
Euroopan rahaliitto EMUa koskenutta talousuutisointia varjosti
koko viime vuoden ajan hysteerinen keskustelu niin sanotuista
pelastuspaketeista. Pelastuspaketteja kannattivat itsensä realistisiksi vastuunkantajiksi mieltäneet poliitikot ja kommentaa- ttorit. Pelastuspaketteja vastustivat monen sortin vasemmistolaiset, koska ”pankkeja ei saatu maksumiehiksi”.
Monen kriitikon moraalia risoi ajatus siitä, että veronmaksajat
joutuisivat kustanta- maan pankkien ja sijoittajien velkakirjashoppailua.
Juuri kukaan ei kuitenkaan tuntunut vastustavan pelastuspaketteja sinänsä. Kyse oli vain paketteihin liitettävistä vaatimuksista: saako Irlanti edelleen periä matalaa yritysveroa vai ei, pitääkö pankkeja kansallistaa vai ei, irtisanotaanko kreikkalaisia virkamiehinä paljon vai vielä enemmän. Vaikutti siltä, että kriitikoidenkin mielestä kuivilla olevien euromaiden oli rahoitettava talouskriisin ratkaisu kiristämällä omaa verotustaan, leikkaamalla omia julkisia menojaan tai myymällä markkinoille lisää omia velkakirjojaan. Viimeisin näistä vaihtoehdoista vaikuttaa nykyisessä ilmapiirissä tarkoittavan automaattista vyönkiristyskuuria, joten nämä kaikki vaihtoehdot supistaisivat tavalla tai toisella kokonaiskysyntää.
Tosiasiassa Irlannin ja Kreikan valtioilla on kuitenkin ollut pulaa EKP:n liikkeelle laskemasta keskuspankkirahasta, joten on erittäin vaikea ymmärtää, miten muiden eurovaltioiden talletusten debitointi hyödyttäisi kriisimaita. Paljon todennäköisempää on, että se itse asiassa entisestään vaikeuttaa myös kriisimaiden tilannetta, kun kokonaiskysyntä hiipuu koko euroalueella.
Esimerkiksi Suomen valtion talletukset päävälittäjäpankkinsa tileillä ovat vain näennäisiä kirjanpitomerkintöjä. Ne kertovat siitä, että päävälittäjäpankki lupautuu hoitamaan valtion maksuliikenne- ttä tämän summan edestä. Maksut kuitenkin selvitetään keskus-pankkirahalla, joka on valtion talletusten vastaavaa varallisuutta.
Suomen valtion talletuksia ei voida siirtää valtion käyttämän talletuspankin tilien ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että talletus ei määritelmällisesti tarkoita pankkijärjestelmässä muuta kuin pankin lupausta hoitaa asiakkaansa maksuliikennettä. Toisin sanoen asia- kkaiden talletukset eivät ole pankeille varallisuutta vaan velkaa. Miten siis on mahdollista, että esimerkiksi Nordean velka Suomen valtiolle siirrettäisiin Anglo Irish Bankin velaksi Irlannin valtiolle? Juuri tätä tarkoittaisi ajatus siitä, että Suomalaiset Veronmaksajat kustantaisivat Irlannin ja Kreikan ”holtittoman taloudenpidon”.
Tietenkään mitään tällaista ei tosiasiassa tapahdu, vaikka julkisen keskustelun perusteella voisikin kuvitella näin käyvän. Todellisuudessa pelastuspaketit tarkoittavat osapuilleen sitä, että Suomen valtion päävälittäjäpankista siirretään keskuspankkirahaa vaikkapa Irlannin valtion päävälittäjäpankkiin, minkä jälkeen Irlannin valtion päävälittäjäpankki tekee talletusmerkinnän Irlannin valtion tilille. Koska Suomen valtion päävälittäjäpankin varallisuus on vähentynyt, on sen pystyttävä poistamaan vastattavia taseestaan kirjanpitonsa tasapainottamiseksi. Tämä tapahtuu debitoimalla Suomen valtion tiliä. Debitoinnin jälkeen Suomen maksukyky on heikentynyt debitoidun summan edestä.
Suomen valtion talletuksia ei siis missään vaiheessa voida siirtää päävälittäjäpankin ulkopuolelle. Niitä kyllä vähennetään, minkä vuoksi syntyy illuusio siitä, että Suomen valtio siirtää talletuksiaan kriisivaltion tilille. Talletusten debitoinnissa on kuitenkin kyse vain yksityisten pankkien taseiden neutralisoimisesta. Pankit eivät voi vähentää varallisuuttaan ilman samanaikaista vastattavien vähentämistä.
Suomen ja muiden vahvempien eurovaltioiden maksukyvyn heikentäminen on toisin sanoen tarpeellista vain, koska kriisimaiden tarvitsema keskuspankkiraha kierrätetään yksityisen pankkijärjestelmän kautta. Keskuspankkiraha on kuitenkin nimensä mukaisesti keskuspankin luomaa rahaa, joten periaatteessa mikään ei estäisi Euroopan keskuspankkia (EKP) rahoittamasta suoraan kriisivaltioita. Jo nyt kriisivaltioiden rahoitus tapahtuu EKP:n kautta – tosin välillisesti. On kuitenkin selvää, että kriisivaltioiden hamuama keskuspankkiraha voi syntyä vain keskuspankissa. Edes Kansainväliseltä valuuttarahastolta (IMF) saatava tuki ei muuta tätä tilannetta, koska IMF:n eurovarannot ovat peräisin euromailta itseltään. Ja euroalueen keskuspankkiraha taas tulee – niin – EKP:lta. Näin ollen kysymys on vain siitä, millaisten institutionaa-listen järjestelyiden kautta keskuspankkirahoitus hoidetaan.
Nykyiset järjestelyt edellyttävät kokonaiskysyntää tukahduttavaa talouspolitiikkaa, koska EKP:lta on kielletty suora keskuspankki-rahoitus. Tämän vuoksi euroalueen talouskriisin yhteydessä tulisikin puhua EMUn sääntöjen muuttamisesta eikä näennäisten pelastuspakettien ehdoista.
Lauri Holappa
Kirjoittanut : tammikuu 4, 2011
Juuri kukaan ei kuitenkaan tuntunut vastustavan pelastuspaketteja sinänsä. Kyse oli vain paketteihin liitettävistä vaatimuksista: saako Irlanti edelleen periä matalaa yritysveroa vai ei, pitääkö pankkeja kansallistaa vai ei, irtisanotaanko kreikkalaisia virkamiehinä paljon vai vielä enemmän. Vaikutti siltä, että kriitikoidenkin mielestä kuivilla olevien euromaiden oli rahoitettava talouskriisin ratkaisu kiristämällä omaa verotustaan, leikkaamalla omia julkisia menojaan tai myymällä markkinoille lisää omia velkakirjojaan. Viimeisin näistä vaihtoehdoista vaikuttaa nykyisessä ilmapiirissä tarkoittavan automaattista vyönkiristyskuuria, joten nämä kaikki vaihtoehdot supistaisivat tavalla tai toisella kokonaiskysyntää.
Tosiasiassa Irlannin ja Kreikan valtioilla on kuitenkin ollut pulaa EKP:n liikkeelle laskemasta keskuspankkirahasta, joten on erittäin vaikea ymmärtää, miten muiden eurovaltioiden talletusten debitointi hyödyttäisi kriisimaita. Paljon todennäköisempää on, että se itse asiassa entisestään vaikeuttaa myös kriisimaiden tilannetta, kun kokonaiskysyntä hiipuu koko euroalueella.
Esimerkiksi Suomen valtion talletukset päävälittäjäpankkinsa tileillä ovat vain näennäisiä kirjanpitomerkintöjä. Ne kertovat siitä, että päävälittäjäpankki lupautuu hoitamaan valtion maksuliikenne- ttä tämän summan edestä. Maksut kuitenkin selvitetään keskus-pankkirahalla, joka on valtion talletusten vastaavaa varallisuutta.
Suomen valtion talletuksia ei voida siirtää valtion käyttämän talletuspankin tilien ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että talletus ei määritelmällisesti tarkoita pankkijärjestelmässä muuta kuin pankin lupausta hoitaa asiakkaansa maksuliikennettä. Toisin sanoen asia- kkaiden talletukset eivät ole pankeille varallisuutta vaan velkaa. Miten siis on mahdollista, että esimerkiksi Nordean velka Suomen valtiolle siirrettäisiin Anglo Irish Bankin velaksi Irlannin valtiolle? Juuri tätä tarkoittaisi ajatus siitä, että Suomalaiset Veronmaksajat kustantaisivat Irlannin ja Kreikan ”holtittoman taloudenpidon”.
Tietenkään mitään tällaista ei tosiasiassa tapahdu, vaikka julkisen keskustelun perusteella voisikin kuvitella näin käyvän. Todellisuudessa pelastuspaketit tarkoittavat osapuilleen sitä, että Suomen valtion päävälittäjäpankista siirretään keskuspankkirahaa vaikkapa Irlannin valtion päävälittäjäpankkiin, minkä jälkeen Irlannin valtion päävälittäjäpankki tekee talletusmerkinnän Irlannin valtion tilille. Koska Suomen valtion päävälittäjäpankin varallisuus on vähentynyt, on sen pystyttävä poistamaan vastattavia taseestaan kirjanpitonsa tasapainottamiseksi. Tämä tapahtuu debitoimalla Suomen valtion tiliä. Debitoinnin jälkeen Suomen maksukyky on heikentynyt debitoidun summan edestä.
Suomen valtion talletuksia ei siis missään vaiheessa voida siirtää päävälittäjäpankin ulkopuolelle. Niitä kyllä vähennetään, minkä vuoksi syntyy illuusio siitä, että Suomen valtio siirtää talletuksiaan kriisivaltion tilille. Talletusten debitoinnissa on kuitenkin kyse vain yksityisten pankkien taseiden neutralisoimisesta. Pankit eivät voi vähentää varallisuuttaan ilman samanaikaista vastattavien vähentämistä.
Suomen ja muiden vahvempien eurovaltioiden maksukyvyn heikentäminen on toisin sanoen tarpeellista vain, koska kriisimaiden tarvitsema keskuspankkiraha kierrätetään yksityisen pankkijärjestelmän kautta. Keskuspankkiraha on kuitenkin nimensä mukaisesti keskuspankin luomaa rahaa, joten periaatteessa mikään ei estäisi Euroopan keskuspankkia (EKP) rahoittamasta suoraan kriisivaltioita. Jo nyt kriisivaltioiden rahoitus tapahtuu EKP:n kautta – tosin välillisesti. On kuitenkin selvää, että kriisivaltioiden hamuama keskuspankkiraha voi syntyä vain keskuspankissa. Edes Kansainväliseltä valuuttarahastolta (IMF) saatava tuki ei muuta tätä tilannetta, koska IMF:n eurovarannot ovat peräisin euromailta itseltään. Ja euroalueen keskuspankkiraha taas tulee – niin – EKP:lta. Näin ollen kysymys on vain siitä, millaisten institutionaa-listen järjestelyiden kautta keskuspankkirahoitus hoidetaan.
Nykyiset järjestelyt edellyttävät kokonaiskysyntää tukahduttavaa talouspolitiikkaa, koska EKP:lta on kielletty suora keskuspankki-rahoitus. Tämän vuoksi euroalueen talouskriisin yhteydessä tulisikin puhua EMUn sääntöjen muuttamisesta eikä näennäisten pelastuspakettien ehdoista.
Lauri Holappa
