Euroopan unionin loppu?

TONI NEGRI

Siitä ei ole kauan, kun Étienne Balibar ilmaisi huolensa ”Euroopan unionin lopusta”, siis tuon rakennelman, jonka historia alkoi viisikymmentä vuotta sitten vanhan utopian pohjalta, utopian, jonka edellytyksiä ei ollut ylläpidetty. Hän oli oikeassa. Siihen voidaan lisätä, että mitä pitempään talouskriisi jatkuu, sitä enemmän syvenee Euroopan poliittinen kriisi. Kansallisvaltioon paluuta vaativat äänet eivät muodosta vain kuuroa mutinaa, joka muuttuu yksinäiseksi ekstremistisiä sävyjä rutisevaksi kuoroksi, vaan ne näyttävät nykyään rakentavan polyfoniaa itse kansallisvaltiotkin ylittäville populistisille ja identiteettihakuisille äänille – Tšekkoslovakiasta Böömiin ja Slovakiaan, ja Belgian jälkeen Flandres ja Vallonia, Italian ja Espanjan jälkeen Baskimaa ja Padania… loputon balkanisoituminen. Jokin Euroopan rakentamisen prosessissa ei näytä ainoastaan seisahtuneen, vaan näyttää liikkuvan vastahankaan. Juuri silloin kun – globaalistumisen uudessa vaiheessa, amerikkalaisen hegemonian ajautuessa kriisiin maailmanmarkkinoilla ja muiden maanosien blokkien esiin noustessa – Unioniin eurooppalaisilla olisi todellista tarvetta. Mutta Unionin uudelleen käynnistämiseen ei riitä vanhan prosessin elvyttäminen. Se perustui poliittisen aloitteen näkökulmasta epäsymmetrioiden ja ajoittaisten hätätilojen tasapainottavalle hallinnalle valtioiden perinteisen hierarkian sisällä; talouspolitiikan näkökulmasta kehityksen vaihtelevan geometrian koordinoimiselle, aina kuitenkin uusliberalismin alaisena. Myös juridisesta näkökulmasta asiat ovat samankaltaisia: on ilmaantunut perustuslaillisen kehityksen teknokraattinen ja oikeudellinen muoto, joka sulkee piiristään demokraattisen osallistumisen ja hahmottuu ”valtiottomana valtiollisuutena”.
Mutta EU:n krooninen tauti, josta kaikki muut taudit sikiävät, on eurooppalaisen projektin sijoittuminen NATO:n sisään. Yhdysvallat ei ole koskaan halunnut yhtenäistä Eurooppaa. Ainakin 1950-luvun puolivälistä lähtien Yhdysvallat on aina sanonut: niin ei tule tapahtumaan! Se hyväksyi alkuperäisen hankkeen sitoakseen Euroopan kohtalon kylmän sodan strategioihin. Mutta Berliinin muurin kaaduttua EU:lle ei ollut enää syytä. Yhdysvalloille tämä luopuminen on strateginen. EU on Yhdysvalloille geopoliittinen haaste, jota se ei voi hyväksyä. (Minusta ainoa hyvä vertauskohta on aina ollut Keynesin Bretton-Woodsissa lanseeraama ”bancor” haasteena dollarille.) Sitäkin sietämättömämpää se on kriisin pluralisoimassa maailmassa heidän globaalille hegemonialleen. Eurooppa on itse asiassa ainoa voima, joka taloudellisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta näkökulmasta kykenee edustamaan vaihtoehtoa Yhdysvalloille globaalistumisen pluraalissa kontekstissa.
Sen tehdäkseen EU:n olisi tehtävä Atlantin tila syvemmäksi; sen vastakohtana avauduttava itään päin; tasapainotettava suhteensa Lähi-idän maihin; avattava markkinansa Etelä–Etelä-virtaamille. Se, jolla on edes jotain kokemusta kansainvälisestä diplomatiasta tietää, että näihin asioihin päin ei kukaan eurooppalainen voi edes vihjata. Miksi ei? Koska Yhdysvallat ei halua, Britannia vakoilee heidän puolestaan, eurooppalaiset teknokraatit tärisevät jokaisesta rasahduksesta: eurooppalaiset kapitalistit, kykenemättöminä irtautumaan korruptoituneilta rahoitusmarkkinoilta (joita USA heille tarjoaa) lakkaisivat luottamasta teknokraatteihin; ja Euroopan poliittinen eliitti on jo liian pitkään valittu tämän asian suhteen sokeiden keskuudesta. Mutta riittää kun menee Brasiliaan tai Chileen, Intiaan tai Etelä-Afrikkaan kuullakseen vaativan pyynnön eurooppalaisille uudistaa aloitteensa. Maailmalla postkoloniaalinen on eurooppalaisen suhteen vähemmän vihamielinen kuin postimperiaalinen jenkkien suhteen.
Mikäli Eurooppa ei tule tästä tietoiseksi – ja siis korosta samanaikaisesti perustuslaillista aloitteellisuutta sitoakseen institutionaalisesti sisäisiä suhteita, poliittista aloitteellisuutta taatakseen ja vahvistaakseen euron toimintaa ja siis yhtenäistä itsenäistä aloitteellisuutta ulkopolitiikassa näyttäytyäkseen kansainvälisten suhteiden säätelyn ja rauhan olennaisena tukijalkana – sen kohtalona on muuttua maailman geopolitiikan tilassa joksikin sellaiseksi, joka Sveitsi oli eurooppalaisten suhteiden kehyksessä menneinä vuosisatoina. Mitä kansallis-valtioihin tulee (ellei EU puske liikkeelle kansainvälistä aloitteellisuutta), niistä tulee uusia pieniä feodaalivaltiota, jotka takaavat tukehduttavan vallan (tuloihin eikä teollisen tuotannon voittoihin) kapitalistiryhmille, keskiryhmien tulojen ja palkkojen nopean heikentämisen (puhumattakaan halujen ja mielikuvituksen taantumasta) ja entistä kurjemman köyhyyden alemmille luokille.
Lopuksi hieman ironiaa. Voimat, joiden pitäisi enemmän kuin muiden olla kiinnostuneita näistä ongelmista, siis vasemmiston, ovat todellisuudessa kaikkein kuuroimpia niille. Näyttää todellakin siltä, että eurooppalaiselle vasemmistolle Berliinin muuri ei ole koskaan kaatunut. Niin myöskään Yhdysvalloille uskollisuuden osoittamisen koe ei ole koskaan loppunut. Vain yhden esimerkin esille ottaakseni, muistamme viimeisen traagisen farssin, kun D’Alema – Italian vanhan kommunistisen puolueen johtaja – ja Fischer – saksalaisten uusien vihreiden johtaja – innostuivat pommittamaan ex-Jugoslaviaa pelkästään atlanttisesta palvelushalusta. Emme tarvitse eurooppalaista projektia emmekä eurooppalaista vasemmistoa. Ja jos Yhdysvallat tarvitsevat aina ”sveitsiläiskaartia”, niin todellinen eurooppalainen vasemmisto ei ole koskaan tarvinnut Vatikaania. Tiedämme, että vain juuriaan myöten uudistettu vasemmisto kykenee rakentamaan Euroopan.

http://itsenalistus.wordpress.com/2010/11/21/euroopan-unionin-loppu/