Uuden New Dealin poliittinen mahdottomuus
Uudet barbaarit
heinäkuu 17, 2011
”It’s a Great Time to be Rich”. Näin otsikoi Business Week
16.12.2010 artikkelinsa, joka on itse asiassa varsin hämmentävä, koska
en ole varma hehkuttaako se rikastumisen mahdollisuuksia aidosti vai
onko tarkoituksena kritisoida tuloerojen kasvua[1].
Artikkelissa korostetaan, että mikäli demokraattien ja republikaanien
välisenä kompromissina syntyneeseen uuteen elvytyspakettiin kuuluvat
veronalennukset toteutetaan, rikkaiden verotus tulee olemaan matalampaa
kuin koskaan ”miesmuistiin”. Varakkaille amerikkalaisille mahdollisuus
säilyttää varallisuutensa ja rikastua entisestään on siis parempi kuin
lähes koskaan 1930-luvun suuren laman ja New Dealin jälkeen. Perintövero
on alhaisempi kuin koskaan viimeisten 80 vuoden aikana. Ylin
marginaalitulovero säilyy 35 prosentissa, joka on alhaisin taso sitten
vuoden 1931. Obaman hallitus yritti nostaa tämän veroasteen 39,5
prosenttiin, mutta joutui lopulta antamaan periksi. Erityisesti
kaikkein rikkaimmille suurin merkitys on toki pääomaveroilla, sillä
eniten ansaitsevien 1 % tuloissa pääomatulojen osuus on 53,6 % ja
palkkatulojen osuus ainoastaan 35,3 %. Uudessa veropaketissa pitkän
aikavälin pääomatulojen veroaste tulee olemaan 15 %, mikä on alhaisin
sitten vuoden 1933.
Joulukuussa kongressi hyväksyi Bushin veronalennusten jatkumisen ainakin kaksi vuotta. It’s a great time to be rich…
Huhtikuussa Obama
suostui republikaanien vaatimuksesta laajamittaisiin valtion menojen
leikkauksiin, mutta tästä huolimatta republikaanit eivät suostuneet
nostamaan liittovaltion 14,3 biljoonan dollarin velkakattoa. Sen vuoksi
liittovaltio ei ole voinut lainata rahaa toukokuun jälkeen, ja ellei
sopuun velkakaton nostamisesta päästä ennen elokuun 2. päivää,
liittovaltio ei kykene maksamaan laskujaan. Samalla kun demokraatit ja
republikaanit kiistelevät siitä, pitäisikö Medicare ja Medicaid sekä
sosiaaliturva lakkauttaa kokonaan vai vain puolittaa, republikaanit
eivät suostu vähäisimpiinkään verojen korotuksiin, varsinkaan rikkaille.
Demokraatit ovat säälittävästi piipittäen yrittäneet ehdottaa
esimerkiksi yritysten omistamien yksityislentokoneiden
verovähennysoikeuden poistamista tai vähennyksien rajoittamista
sellaisilta kotitalouksilta, jotka tienaavat yli puoli miljoonaa
dollaria vuodessa[2].
Kaikista Obaman
valinnan yhteydessä väläytellyistä ”Uuden New Dealin” haaveista
huolimatta kehitys näyttää siis menevän täsmälleen päinvastaiseen
suuntaan. Rikkaiden verotus tulee olemaan nimenomaan Suurta lamaa ja New
Dealia edeltävällä tasolla. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että
jopa talouskriisin suurimpiin syntipukkeihin luettava
luottoluokituslaitos Moody´s on esittänyt varauksia veronalennuspaketin
tehokkuudesta talouden elvyttämisen kannalta[3].
Moody´sin ekonomistien mukaan paketilla olisi kyllä ”substantiaalinen”
merkitys USA:n talouskasvulle, mutta he huomauttavat silti, että
tutkitusti esimerkiksi työttömyyskorvausten nostaminen olisi
huomattavasti tehokkaampaa elvytystä, koska pienituloiset kuluttavat
rahat nopeasti ja luovat siten kysyntää. Sen sijaan rikkaiden verotuksen
elvytysvaikutus on jopa luottoluokittajien mukaan vähäistä:
Among the least
economically effective fiscal policies being considered are the lower
marginal personal tax rates for higher-income households. In normal
times, allowing those tax rates to rise back to their 1990s levels would
have little macroeconomic impact. The rates would rise by only a small
increment and would still be relatively low by historical standards. Any
negative supply-side effects would likely be modest.
Moody´sin arvion mukaan
jokaista työttömyyskorvauksiin käytettyä dollaria kohti BKT kasvaa
vuodessa 1,6 dollarilla. Sen sijaan veronalennuksiin, joiden myötä
Bushin hallinnon väliaikaisiksi tarkoittama ylimmän marginaaliveroasteen
lasku 35 %:iin jatkuu, käytetty dollari lisäi bruttokansantuotteen
kasvua ainoastaan 0,5 dollarilla. Yritysverotuksen alentaminen on
kansantaloudellisesta näkökulmasta vieläkin tehottomampaa. Tästä
huolimatta edes vielä kaksi vuotta sitten historiallisen
edistykselliseksi kuviteltu Obaman hallinto ei kykene saamaan aikaan
mitään muuta kuin historiallisen suuret veronalennukset. Nähdäkseni kyse
ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että Obama olisi kääntänyt takkinsa
tai että republikaanien vaalivoitto kongressin välivaaleissa olisi
pakottanut Obaman surkeisiin kompromisseihin. Nämä ilmiöt ovat merkkejä
siitä, että uuden New Dealin saavuttaminen vaikuttaa poliittisesti yhä
mahdottomammalta, koska kapitalismille se kuulostaa sen omalta
hautajaissaatolta.
Kevään mittaan Obaman
hallinto ja sen ”velkakomissio” Erskine Bowlesin ja Alan Simpsonin
johdolla on metelöinyt leikkauksien välttämättömyydestä ja maalaillut
kauhistuttavia uhkakuvia koko Yhdysvaltain julkisen talouden
kaatumisesta, mikäli leikkausten kanssa ei kiirehditä.
Esimerkiksi Paul Krugman on kuitenkin huomauttanut (”Fears and Failure”, NY Times
5.5.2011), ettei valtiontalouden lyhyen tähtäimen kriisistä näy
merkkejä markkinoilla. Yhdysvaltain valtionvelkakirjat menevät kaupaksi
erittäin hyvin ja niiden korot ovat varsin matalalla tasolla, mikä
viittaa siihen, että sijoittajat luottavat vahvasti Yhdysvaltojen
kykenevän selviytymään veloistaan. Krugmanin mielestä pelkoa
lietsotaankin pikemminkin tarkoituksellisesti, jotta voidaan perustella
valtion menojen, kuten terveydenhuollon ja sosiaaliturvan leikkaukset.
Budjetin alijäämällä pelottelevat republikaanit, jotka väittävät että
valtionvelka tuhoaa Amerikan, eivät nimittäin aseella uhatenkaan suostu
pienimpiinkään verojen korotuksiin siitä huolimatta, että verot ovat,
kuten sanottu, historiallisen alhaisia.
Obaman
”edistyksellinen” hallinto näyttää siis käyttävät pelkästään samoja
kiristystoimia, jotka euromaiden velkakriisin hallinnassa ovat
osoittautuneet tehottomiksi. Kreikka on palannut jälleen tukijonoon.
Siitä huolimatta, että leikkaukset ovat ainoastaan pahentaneet Kreikan
valtiontalouden kriisiä ja jopa lisänneet sen velkataakkaa, tuen ehtoja
ovat taas uudet leikkaukset. Ehtojen hyväksymiseen on alettu suhtautua
kriittisesti jopa valtavirran talouskolumnistien kirjoituksissa.
Sen sijaan pidemmällä
tähtäimellä Yhdysvaltain taloudessa näyttäisi olevan ongelmia, joiden
ratkaisemiseksi ”uutta New Dealia” vaadittaisiin. Asuntomarkkinat ovat
edelleen kriisissä, johon ne joutuivat subprime-luottojen romahtamisen
myötä ja velanmaksussa epäonnistuvia ihmisiä joutuu jatkuvasti
häädetyiksi kodeistaan. Velkaloukussa olevia amerikkalaisia on edelleen
satoja tuhansia ellei miljoonia. Suurimmat ongelmat koskevat kuitenkin The Economistin
(”Angst in the United States: What’s Wrong with America’s Economy,
28.4.2011) mukaan työmarkkinoita: talouden kasvukaan ei vaikuta
merkittävästi vähentävän työttömyyttä, nuorisotyöttömyys on korkealla
eikä varsinkaan matalasti koulutetulle työvoimalle löydy työpaikkoja.
Toukokuun alussa julkaistujen tietojen mukaan työttömäksi
ilmoittautuvien määrä onkin noussut 43.000:lla. Economistin
mukaan olisi tietenkin luotava lisää matalapalkkaisia työpaikkoja eli
lisättävä ”työmarkkinoiden joustavuutta. Näin ehdottaa myös mm. luovien
luokkien teoreetikkona tunnettu Richard Florida (Financial Times
4.5.2011), jonka mukaan avain Yhdysvaltojen talouden kääntämiseksi
nousuun on lisää partureita ja latten höyryttäjiä, siis matalapalkkaisia
palvelualan työntekijöitä, jotka luovien alojen eliittityöläisten
lisääntyviä tarpeita. Toiset puolestaan haaveilevat, että
työvoimakustannusten kasvaessa Kiinassa teollisuus siirtyy takaisin
Yhdysvaltoihin ja palauttaa voimaan fordismin kulta-ajat.
Selkeän alueellisen
kansainvälisen työnjaon näyttäisikin olevan korvaamassa monimutkaisempi
työn vyöhykkeiden hierarkia, jossa Kiina ei enää toimi pelkästään
”maailman tehtaana” vaan pyrkii yhä enemmän investoimaan ns. luovaan
talouteen sekä myös esimerkiksi bioteknologioihin ja uusiutuviin
energianlähteisiin. Samalla erityisesti niillä sektoreilla, joilla
valmistettavien tuotteiden elinkaari on lyhyt ja tuotantoa on nopeasti
sopeutettava uusien tuotteiden valmistukseen, teollisuus näyttäisi
olevan siirtymässä osittain takaisin Yhdysvaltoihin, koska siellä
työvoimakustannusten kasvu on huomattavasti hitaampaa kuin Kiinassa, ja
työntekijän keskimääräinen tuottavuus kuitenkin edelleen noin
kolminkertainen Kiinaan verrattuna.
Kuten jo pitkään on
hoettu, Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailukyvyn merkittävä kohentaminen
edellyttäisi kuitenkin dollarin heikkenemistä suhteessa renmimbiin.
Vaikka dollarin kurssi onkin ennätyksellisen alhaalla suhteessa muihin
valuuttoihin, ei Kiina ole valmis antamaan renmimbin arvon nousta
tarpeeksi voimakkaasti, jotta dollarin suhteellinen heikkeneminen
parantaisi tarpeeksi amerikkalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Dollarin
arvoa pitää edelleen ylhäällä sen asema kansainvälisenä kauppa- ja
varantovaluuttana, eikä sille näy vaihtoehtoja, koska euroalueen
epävakaus vähentää jatkuvasti sijoittajien luottamusta euroon. Kiinalla
ja muilla kehittyvillä mailla on tietysti teollisuudensa kilpailukyvyn
lisäksi välittömät intressit pitää dollarin arvoa korkealla, koska
niiden keskuspankeilla on valtavat dollarivarannot, joiden arvon laskua
ne pelkäävät (ennen Fedin aloittamaa ”määrällistä kevennystä” Kiinan
keskuspankilla oli suuremmat dollarivarannot kuin Fedillä).
Huolimatta siitä, että
arvioiden mukaan globaalin kauppataseen epätasapainon korjaaminen
hyödyttäisi lähes kaikkia ja olisi välttämätön edellytys kriisin
ratkaisemiselle, näin ei näytä olevan tapahtumassa. Kuten Richard
Bernstein sanoo Financial Timesissa (”EM central banks are doing Fed’s
dirty work”, 27.4.), Federal Reserve näyttää odottavan, että kehittyvien
maiden, ennen kaikkea Kiinan keskuspankit hoitavat “sen likaiset työt”
globaalin inflaatiouhan torjumisessa. Fed nimittäin jatkaa löysää
rahapolitiikkaansa – ei nosta korkoja eikä lopeta ”määrällistä
keventämistä” – koska se laskelmoi, että inflaation uhka ei johdu
mistään muusta kuin kysynnän kasvusta kehittyvien maiden markkinoilla.
Siksi se jättää inflaation torjumisen ennen kaikkea näiden maiden
keskuspankeille, jotka koronnostoilla ja luottojen myöntämistä
kiristämällä pyrkivät hidastamaan kysynnän kasvua eli jäädyttämään
palkkojen kehityksen. Nähtäväksi jää, miten Kiina reagoi tilanteeseen ja
miten tämä vaikuttaa konfliktien kehittymiseen Kiinassa, sillä viime
aikoina Kiinan hallitus on suhtautunut kiihtyviin työtaisteluihin
aiempaa suopeammin, minkä vuoksi nimellispalkat ovatkin nousseet
viimeisten 2 vuoden aikana lähes 15 % vuosivauhtia. Tässä Fed siis
pyrkii jälleen asettamaan amerikkalaiset ja kiinalaiset työntekijät
vastakkain: kiinalaisten työntekijöiden palkkojen kohoaminen on
pysäytettävä, jotta amerikkalaisilla on saatavillaan halpoja
kulutustavaroita ja ekspansiivista luototusta Yhdysvalloissa voidaan
jatkaa.
IMF:n keväällä 2011
julkaiseman ”World Economic Outlookin” mukaan keskeisten
ylijäämätalouksien kuten Kiinan ja öljyntuottajamaiden ylijäämät ovat
laskeneet ja alijäämätalouksien taseet hieman kohentuneet. Tämä on
kuitenkin johtunut pääasiassa kysynnän heikkenemisestä
alijäämätalouksissa eikä niinkään kysynnän kasvusta ylijäämätalouksissa[4].
IMF:n mukaan ”lokakuun 2010 talouskatsauksen julkaisemisen jälkeen
maat,joilla on ulkoisen taseen ylijäämä, ovat tehneet hyvin vähän
kysynnän tasapainottamiseksi”.
Kiinan keskuspankin
rahapoliittiset toimenpiteet eivät kuitenkaan välttämättä ole sen
tehokkaampia kuin Fedin (joka ei yrityksistään huolimatta onnistunut
subprime-kriisin estämisessä, koska Kiinasta virtasi jatkuvasti halpaa
rahaa Yhdysvaltain markkinoille). Kuten Christian Marazzi huomauttaa,
rahapolitiikka luo edelleen ainoastaan edellytyksiä uusien
finanssikuplien syntymiselle, koska luotu likviditeetti ei siirry
taloudelliseen kiertoon (luototus on edelleen varsin heikkoa,
investoinnit kiinteään pääomaan pieniä, puhumattakaan
työvoimainvestoinneista, sillä palkkakehitys on jäädytetty niin USA:ssa
kuin Euroopassa ja työttömyys ei näytä ainakaan vähenevän) vaan jää
finanssimarkkinoille[5].
Kiinan tai EKP:n koronnostot ruokkivat ainoastaan carry tradea,
spekulointia korkotasojen eroilla (otetaan lainaa sieltä, missä korot
ovat matalat ja investoidaan sinne, missä ne ovat korkeammat), mikä taas
lisää valuuttakriisin todennäköisyyttä.
Uuden New Dealin
luominen on siis mahdollista ainoastaan globaalilla tasolla, mutta tällä
hetkellä minkäänlaista poliittista ratkaisua ei vaikuta olevan
mahdollista löytää. Kiinan hallitus ja saksalaiset pankit rahoittavat
voitokkaasti ylivelkaantuvia maita ja hyväksyvät palkkakehityksen
stagnaation sekä pääomien investoinnin ensisijaisesti
finanssimarkkinoille. Ainoaksi ratkaisuksi tähän epätasapainoon
esitetään leikkauksia ja kiristyksiä, eli velkaantuneiden maiden
muuttamista Saksan mallin mukaisiksi: työntekijöiden palkat jäihin,
suuria voittoja pankeille riskialttiilta markkinoilta, joilla koituvat
mahdolliset tappiot EU takaa. Minkäänlaista New Dealin kaltaista
pyrkimystä tuottavuushyötyjen jakamiseen työntekijöille ei siis
todellakaan ole näköpiirissä!
Mitä uuden New Dealin tulisi sisältää?
Kuten esimerkiksi
Michel Aglietta ja Robert Boyer ovat useaan otteeseen korostaneet,
keskeisin alue teietoyhteiskunnan uuden New Dealin luomisessa on
koulutus. Kestävän pohjan luomiseksi tietopohjaisen talouden kasvulle
olisi investoitava pitkäjänteisesti ”inhimillisen pääoman” kehitykseen.
Toisin sanoen koulutus olisi nähtävä investointina eikä menoeränä, koska
sillä on ratkaiseva merkitys tietotyhteiskunnan tuottavuuden kannalta.
Lisäksi koulutuksen olisi kyettävä lisäämään työntekijän itsenäisyyttä
ja luovuutta sekä mahdollisuuksia omaehtoisen tuotannon organisointiin
markkinoiden välittömistä (lyhyen tähtäimen) vaatimuksista huolimatta.
Näin voitaisiin välttää kapitalistiselle tuotannolle ominaiset jatkuvat
kriisit ja tasapainottaa talouden kasvua samalla tavoin kuin fordismin
”kultaisen 30 vuoden” aikana Toisen maailmansodan jälkeen.
Mikäli esimerkiksi
Yhdysvaltojen taloudessa keskeisin rakenteellinen ongelma on, että
matalasti kvalifioidulle työvoimalle ei löydy töitä, olisi nimenomaan
luotava palkkatyöstä irrotettuja tulon muotoja, jotka tekevät
mahdolliseksi investoinnit inhimilliseen pääomaan (siis koulutuksen).
Hieman tilannetta
seuranneelle tulee kuitenkin nopeasti mieleen, että kehitys esimerkiksi
juuri koulutuksen alueella näyttää lähinnä päinvastaiselta.
Lukukausimaksujen käyttöönotto, koulutuksen määrärahojen leikkaukset ja
tuloksellisuuden entistä tarkempi kontrollointi viittaavat nimenomaan
finanssimarkkinoiden lyhyen tähtäimen perspektiivin olevan valtaamassa
lopullisesti koulutusta tai ”inhimillisen pääoman markkinoita”. Kuten
Pierre Dardot ja Christian Laval huomauttavat, juuri opettajat ovatkin
olleet lähes kaikkien viime aikaisten yhteiskunnallisten kamppailujen
eturintamassa, vastustamassa koulutukseen kohdistuvia leikkaus- ja
kontrollitoimia, koska heistä pyritään näiden uudistusten myötä tekemään
keskeisiä työvoiman hallinnan operaattoreita[6].
Nimenomaan koulutuksen
piirissä tilanne näyttää siis suorastaan toivottomalta uuden New Dealin
kannalta. Sen sijaan, että luotaisiin uusi yhteiskuntasopimus, lisätään
siis koulutuksen rahoituksen velkavetoisuutta ja siten viedään
tietokapitalismilta sen tuotannollinen pohja massakoulutuksessa. Sen
sijaan, että työvoiman itsenäisyyttä pyrittäisiin lisäämään, sitä
pyritään alistamaan entistä tiukemmin työnantajien välittömään
kontrolliin.
Päinvastoin
kapitalistiset hallitukset ovat organisoimassa omaa luokkataisteluaan.
Kuten suursijoittaja Warren Buffett kiteytti, ”on varmasti olemassa
luokkataistelu, mutta sitä käy minun luokkani, rikkaiden luokka, ja me
olemme voitolla”[7].
Mitä New Deal sitten
omassa historiallisessa kontekstissaan tarkoitti? Mitä sen
historialliset edellytykset olivat ja miksi uusi New Deal ei näytä
mahdolliselta?
Käydään siis vielä
kerran läpi lyhyesti, mitä F. D. Rooseveltin New Deal historiallisesti
tarkoitti? Millainen oli se kapitalismin fordistinen regulaatiomuoto,
joka New Dealin myötä alkoi hahmottua?
Rooseveltin ja häntä
ennen Henry Fordin havaitsema ongelma oli, että jatkuvat ylituotanto-
tai alikulutuskriisit toistuivat, koska samalla kun pääoma pyrki
painamaan työn hintaa mahdollisimman alas, kenelläkään ei ollut varaa
ostaa jatkuvasti laajenevan tuotannon kaikkia tuloksia. Samalla kyse oli
kuitenkin ennen kaikkea työläisten kamppailuiden asettamista
haasteista: 1920-luvun lopussa ammattiyhdistysliike oli saavuttanut
USA:ssa äärimmäisen vahvan organisaatiotason ja jatkuvat lakot
aiheuttivat suuria ongelmia teollisuudelle, erityisesti koska kalliiden
koneiden seisottaminen aiheutti suuria tappioita. Kun John Maynard
Keynes lausahti sääntelyä vastustaville aristokraattitovereillleen, että
”pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”, hän viittasi myös hyvin
konkreettiseen proletaarisen vallankumouksen uhkaan. Palkkojen
laskeminen oli ”tosiasiallisen kysynnän” riittämättömyyden lisäksi myös
käytännössä mahdotonta, koska työläiset eivät hyväksyneet sitä[8].
Siten ainoaksi mahdollisuudeksi kasvattaa pääoman tuottamaa lisäarvoa
jäi työn tuottavuuden kehittäminen ja tuottavuus hyötyjen jakaminen
työntekijöille niin, että lakkoja voitiin ehkäistä ja työvoiman
saatavuus pitkällä tähtäimellä taata.
- kollektiivisen
neuvottelun järjestelmä, jossa sovittiin lisääntyvien
tuottavuushyötyjen jakamisesta työntekjöille. Tuottavuutta mitattiin
output per hour –järjestelmällä
- talous-
ja rahapoliittisesti suvereeni valtio, joka toimi sopimuksen
institutionaalisena vahvistajana, sekä huolehti työvoiman uusintamisesta
työttömyysjaksojen aikana (sosiaaliturva) ja lamakausina rahoitti
keskuspankkirahoituksella investointeja suurinfrastruktuurihankkeisiin
työttömyyden vähentämiseksi ja siten kysynnän lisäämiseksi (ns. deficit
spending)
Nykyisin kumpaakaan näistä regulaatiomuodon edellytyksistä ei kapitalistisen tuotantotavan tasolla näytä olevan olemassa.
Yhtäältä tieto- ja
palvelutyön tuottavuutta ei voida mitata yksiselitteisesti output per
hour –periaatteen avulla, mistä kertoo työn tuottavuuden
mitattavuusvaikeuksia koskevan keskustelun räjähdysmäinen kasvu
1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi yhtenä keskeisistä syistä Nokian
nykyiselle alamäelle pidetään sitä, että se on väkisin pyrkinyt
organisoimaan ja mittaamaan työtä taylorismista peräisin olevin, luovaan
tietotyöhön soveltumattomin periaattein. Olennaisinta on kuitenkin,
että työ nykyisin ei ole luonteeltaan yksilöllistä vaan kollektiivista,
se perustuu yhteiseen älyyn ja koko elämän aikana muodostettuihin
verkostoihin, joiden irrottaminen työntekijästä ja hänen työstään ei ole
mahdollista. Siksi sopimukseen tuottavuushyötyjen jakamisesta näyttää
olevan mahdoton päästä, koska työnantajat pitävät näitä työn kannalta
välttämättömiä tekijöitä ”hyödyttöminä” eivätkä suostu maksamaan niistä.
Sen sijaan vaikutetaan pyrkivän entistä tiukemmin puhtaaseen
alistamiseen ja työntekijän sulkemiseen työpaikan neljän seinän sisään
sekä kaikkien pakottamiseen ”menemään töihin”.
Toisaalta
kansallisvaltio ei ole enää samassa mielessä taloudellisesti suvereeni
kuin fordismin aikana. Sillä ei näytä olevan samanlaista kykyä säännellä
työmarkkinoita eikä varsinkaan rahoittaa välttämättömiä investointeja
tietotalouden perusrakenteisiin. New Dealin pitäisi siis olla globaali
ja pyrkiä globaalin tai edes euroalueen sisäisen epätasapainon
korjaamiseen. Näin ei kuitenkaan näytä olevan käymässä, sillä
pikemminkin kansainvälisten rahoituslaitosten ja instituutioiden
pyrkimyksenä on pakottaa kaikki maat alikuluttaviksi ja
finanssimarkkinoille rahaa pumppaaviksi Kiinoiksi ja Saksoiksi. Kysymys
on siten myös ja ennen kaikkea poliittisesta kriisistä: kyvyttömyydestä
muodostaa sellaista poliittista yhteisöä joka kykenisi uuden New Dealin
rakentamiseen.
Mistä tämä
perustavanlaatuinen ristiriita sitten johtuu? Uskoakseni meidän on
jälleen kerran näiden ristiriitojen ymmärtämiseksi tarkasteltava
kapitalismia siitä ainoasta näkökulmasta, josta sen kehityksen
hahmottaminen on mahdollista: elävän työn puolueellisesta näkökulmasta.
Kuten Mario Tronti jo 1960-luvulla opetti, tapahtuu kapitalistiluokan
poliittinen järjestäytyminen (siis ”rikkaiden luokan luokkataistelu”,
kuten Warren Buffett sanoo) ainoastaan vastauksena työläisten mikrotason
kamppailuihin (”taloudelliseen organisoitumiseen”)[10].
Tämä mikrotason
organisoituminen saa kuitenkin usein suoran konfrontaation eli lakon
sijaan paon tai työstä kieltäytymisen muodon. Siksi elävän työn tavat
paeta pääoman alaisuuteen joutumista ovat olennaisia kapitalismin
dynamiikan ymmärtämisen kannalta, sillä työn ja tuotannon organisaation
muutokset tapahtuvat ainoastaan vastauksena niihin.
New Dealin mahdottomuus
johtuu siitä, että nykyisin työvoiman hallinta eli paon estäminen
”porkkanan” avulla vaikuttaa mahdottomalta ja sen vuoksi ainoa
vaihtoehto on turvautua keppiin eli paon suoraan estämiseen eri keinoin,
kuten leikkaamalla mahdollisuuksia palkkatyöstä – pääomalle
alisteisesta työstä – riippumattomaan tuloon.
Pääoman
arvonlisäyksenkannalta kaikkein olennaisin tuotanto – tietoon ja
ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä työ – on nimittäin nykyään
luonteeltaan sellaista, että sitä on äärimmäisen vaikeaa mitata millään
kvantitatiivisilla menetelmillä. Olemassa olevien mittausmenetelmien
soveltamisesta on itse työlle lähinnä haittaa ja se johtaa
työntekijöiden pakoon tai ainakin työmotivaation heikkenemiseen.
Nykyaikaisen liikkeenjohdon guru Peter Drucker pohtii tätä ongelmaa
kirjassaan Johtamisen haasteet. Hän viittaa siihen, että
esimerkiksi kaikkien Microsoftin entisten työntekijöiden mielestä
Microsoft on maailman vastenmielisin yritys, koska he ovat niin
loukkaantuneita siitä, että heidän luovaa työtään mitataan pelkästään
rahallisella tuloksella. Yhä useammat tietotyöntekijät vaikuttavatkin
pyrkivän joko siirtymään itsenäisiksi yrittäjiksi tai sitten
”downshiftaamaan”, tekemään vähemmän palkkatyötä ja käyttämään aikaansa
omaehtoisella tavalla.
Toiseksi tieto- ja
palvelupohjaisen kapitalismin sisällä on mahdoton erotella tuottavaa ja
tuottamatonta työtä, koska se on luonteeltaan yhteistä tai
kollektiivista, eikä se siksi palaudu yksittäisten työntekijöiden
mitattavissa oleviin tekoihin. Kuitenkin tuottavan ja tuottamattoman
työn erottelu sekä homogeeninen mitta näyttää olevan pääoman
arvonlisäyksen välttämätön edellytys, sillä kollektiivinen tulo
(perustulo, yhteiskuntatulo, biotulo) saattaisi tarjota sellaisia
välineitä työvoiman itseorganisoitumiseen, ettei sen alistaminen pääoman
komentoon enää olisi mahdollista. Siksi uuden tuotantotavan vaatimat
tulonmuodostuksen reformit, tulon irrottaminen palkkatyöstä tai muusta
mitattavasta suoritteesta, näyttäytyvät kapitalismille kauhukuvana sen
omasta lopusta.
Tällä hetkellä
näyttäisikin siltä, että kapitalismilla yhteiskunnallisena järjestelmänä
ei enää ole kykyä uudistua sillä tavoin, että se kykenisi luomaan
tasapainoista säätelymuotoa fordismin tilalle. Kysymys koskee siis sitä,
voiko kapitalismi tuotantotapana säilyä ilman homogeenista
(kvantitatiivista) tuottavuuden mittaa ja ilman kansallisvaltiota, joka
kontrolloi työvoiman liikkuvuutta ja tasapainottaa antagonismeja.
Nähdäkseni ei, sillä työvoiman itsenäisen liikkeen estäminen ja työn
alistaminen abstraktiksi työksi ovat pääoman arvonlisäyksen kaksi
edellytystä. Siksi elävän työn nykyisen paon haltuunotto näyttää
takeltelevalta.
Onko Kiinassa fordismia?
Tähän vastauksena
varmasti esitetään kuitenkin: entä globaali taso? Eikö Kiinassa, joka on
”maailman tehdas”, olla siirtymässä kohti fordismia? Eikö Kiina voisi
toimia globaalin New Dealin moottorina, kuten esimerkiksi Giovanni
Arrighi vihjaa[11]?
Arrighin väitteet,
joiden mukaan Kiina on luomassa ei-kapitalistista markkinataloutta,
jossa talouskasvu perustuu luonnonvarojen riistämisen sijaan työvoiman
hyödyntämiseen, eivät nykytilanteen valossa vaikuta millään tapaa
uskottavilta. Mutta myöskään syvemmällä tasolla Kiinassa ei ole olemassa
”fordismia” vaikka siellä olisikin tehtaita. Näiden tehtaiden asema
globaalin kapitalismin työnjaossa on nimittäin aivan toinen kuin
Detroitin ja Billancourtin autotehtaiden 1950-60 –luvuilla. Siksi myös
näiden tehtaiden työläisten taistelut saavat aivan toisenlaisia muotoja.
Arrighin esittämä – ja
monien kolumnistien ynnä muiden vähemmän terävästi omaksuma – väite
Kiinan globaalista hegemoniasta perustuu ajatukseen, että seuraavaksi
olisi Genovan, Hollannin, Englannin ja Yhdysvaltojen johtamien
kapitalistisen kasautumisen syklien jälkeen tulossa Kiinan johtama
sykli, jonka aikana tapahtuisi siirtymä ulos kapitalismista
demokraattiseen markkinatalouteen. Arrighi itse myös korostaa
teoksessaan The Long Twentieth Century, ettei kyvystä toimia
johtavana valtiona kapitalismin sylissä ole kyse pelkästä talouden
koosta vaan hegemoniasta: yleisesti hyväksytyn kasvumallin
määrittämisestä[12].
Yhdysvaltojen globaalin valta-aseman kapitalismissa Toisen
maailmansodan jälkeen teki mahdolliseksi ”fordismi”, siis järjestelmä
jossa tuottavuushyötyjä jaettiin työläisille ja teollisuustyöntekijöitä
siten ”keskiluokkaistettiin”. Tämä johtui kuitenkin ainoastaan, kuten
Tronti opetti, amerikkalaisten työläisten voimasta, kyvystä taisteluiden
avulla pakottaa työnantajat suostumaan tuottavuushyötyjen jakamiseen.
Itse asiassa Henry Ford oli lähes viimeinen amerikkalaisista
patruunoista, joka tähän järjestelmään suostui, ja vasta siinä
vaiheessa, kun aseistetut poliisitkaan eivät voineet tukahduttaa
työläisten vastarintaa[13].
Millä tavoin Kiinan tilanne sitten poikkeaa tästä?
Ensinnäkään Kiina ei
ole pelkästään maailman tehdas vaan myös Kiinan kasvustrategioita
määrittää voimakkaasti tietotyön hegemonia kapitalismin globaalissa työn
organisaatiossa. Kiina pyrkii jatkuvasti kehittämään esimerkiksi niin
sanottua luovaa taloutta ja siitä on jo tullut Yhdysvaltojen jälkeen
maailman toiseksi suurin investoija tuotekehityksen
(Research&Development)[14]. Kiina ei ole vain sinikaulustyöläisten vaan myös valkokaulus- tai kauluksettomien (no-collar) työntekijöiden maa.
Toiseksi samalla kun
tehdastuotanto on siirtynyt Kiinaan, sosialistivaltio on työn sääntelyn
sijaan pikemminkin vetäytynyt työmarkkinoilta[15].
Valtio on ainoastaan pitänyt voimassa liikkumista säätelevän
hukou-järjestelmän, jonka vuoksi maalta kaupunkiin muuttaneet
siirtotyöläiset ovat kaupungeissa vailla oikeuksia tai mahdollisuutta
mihinkään palveluihin ja siksi täysin työnantajien armoilla. Toiseksi
ammattiyhdistystoiminta valtion virallisten ammattiyhdistysten
ulkopuolella on edelleen kiellettyä, eikä Kiinassa siksi ole
minkäänlaista ”kollektiivisen neuvottelun” järjestelmää vaan päinvastoin
valtio pyrkii yksilöllistämään työsuhteiden muodostamista.
Työsuhteiden
regulaation sijaan valtio toimii pikemminkin osana kapitalistisia
markkinoita. Sosialistihallinnon byrokraatit käyttävät
järjestelmällisesti hyväkseen omaa ”poliittista” asemaansa
rikastuakseen. Wang Hui korostaakin, että Tiananmenin 1989 ja
myöhemmissä demokratiakamppailuissa on aina samalla ollut kyse
taloudellisesta kamppailusta: varallisuuden tuotannon demokratisoinnista[16].
Nykyisin ennen kaikkea valtion täysin hallinnoimalla maanomistuksella
on Kiinassa keskeinen taloudellinen rooli, koska kiinteistöala on
kaikkein nopeimmin kasvava talouden sektori. Siksi tonttivuokrat (kun
valtio ei lain mukaan voi myydä vaan ainoastaan vuokrata tontteja) ovat
olennainen rikastumisen väline korruptoituneille virkamiehille, koska
suurkaupunkien keskusta-alueet kuuluvat järjestään valtion laitoksille
kuten tehtaat, sairaalat, yliopistot jne., joiden johtohenkilöitä
kutsutaankin ”sosialistisiksi maanomistajiksi” (socialist land masters).
Kiinassa näyttäisi siis
vielä enemmän tulevan esiin yhtäältä talouden ja politiikan välitön
sekoittuminen ja toisaalta valtion kyvyttömyys tasapainottaa taloutta.
Siksi tehdastyöläisten
taistelut eivät toimikaan samalla tavoin kuin fordismin ajan
amerikkalaisten tai länsieurooppalaisten työläisten taistelut. Ne
vetoavat pikemminkin globaaliin, finanssimarkkinoissa ruumiillistuvaan
”yleiseen mielipiteeseen” sinä suvereenina, jolta ne hakevat tukea.
Koska länsimaiset kuluttajat ovat eettisetsi kiinnostuneita työläisten
oikeuksista ja finanssimarkkinat reagoivat äärimmäisen herkästi
yritysten julkisen kuvan muutoksiin, on nimenomaan vetomainen
kuluttajien ”omaantuntoon” hyvin tehokas tapa työläisten taisteluiden
edistämiseksi. Tämän tiedostamien on selkeästi osa kiinalaisten
tehdastyöläisten ”luokkatietoisuutta”. Tehdastyöläisten taistelut
nimittäin vetoavatkin jatkuvasti hyvin voimakkaasti globaaliin mediaan
ja kuluttajien tietoisuuteen. Pun Ngai on kutsunut niitä ohjaavaa
periaatetta ”uudelleenorganisoiduksi moralismiksi”[17].
Siten Kiinan tehdastyöläisten taistelut ovat jatkuvassa yhteydessä ja
jatkuvasti riippuvaisia globaalin kapitalismin ”immateriaalisista”
tuottaja-kuluttajista kaikkialla maailmassa.
Toiseksi
kansainvälinen, ennen kaikkea Yhdysvaltojen painostus on saanut aikaan
sen, että Kiina on pyrkinyt lisäämään kotimaista kysyntää ja myös
esimerkiksi antanut työläisten entistä vapaammin taistella itselleen
korkeampia palkkoja. Juuri kiinalaisten työläisten palkkojen nousun
onkin arvioitu olevan ainoa tekijä, joka voi merkittävästi kohentaa
työllisyyttä Yhdysvaltojen vientisektorilla.
”Kiimerikan” sisäisen
kauppataseen epätasapainon korjaamiseen liittyy kuitenkin olennaisia
ratkaisemattomia kysymyksiä. Sekä Kiinassa että Yhdysvalloissa
poliittinen tasapaino – siis luokkakonfliktien tyynnyttäminen –
edellyttää nykyisen tilanteen jatkumista. Vaikka Kiinan hallitus
vakaasti väittää, että talouskasvu voi jatkua vielä pitkään lähes 10
prosentin vuosivauhtia, kasvun hidastuminen näyttää todennäköiseltä.
Barry Eichengreen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat esimerkiksi väittäneet,
että vuoden 2014 tienoilla Kiinan kasvu tulee hidastumaan
merkittävästi, korkeintaan 7 prosenttiin vuodessa nykyisen keskimäärin
11 prosentin sijaan[18].
Tehdastyön laajeneminen ei Kiinassa enää näytä jatkuvan vaan
pikemminkin palkkatason voimakas nousu on johtanut siihen, että
yritykset ovat alkaneet siirtää tehdastuotantoa joko vielä halvempien
tuotantokustannusten maihin kaakkois-Aasiassa tai sitten takaisin
OECD-maihin. Kiinan talouden rakenne on vähitellen siirtymässä
teollisuudesta palveluihin, jolloin BKT:n kasvu tulee hidastumaan.
Toisaalta vaikuttaa
epätodennäköiseltä, että Yhdysvaltojenkaan hallitukset pitkällä
tähtäimellä haluaisivat kiinalaisten työläisten palkkatason kohoavan
merkittävästi, koska niiden kannatus on riippuvaista amerikkalaisten
kuluttajien ostovoimasta, jolle Kiinan matala palkkataso on tähän asti
toiminut merkittävänä subventiona. Amerikkalaiset ovat myös tottuneet
velkavetoiseen korkeaan kulutustasoon, jonka vetoaminen myös
sotilaalliseen ja poliittiseen voimaan on tehnyt mahdolliseksi. USA on
siis lainannut muulta maailmalta rahaa, jolla se on ostanut aseita ja
niiden avulla pakottanut muun maailman lainaamaan taas lisää rahaa. Nyt
Federal Reserve näyttää, kuten sanottu, odottavan kehittyvien maiden
keskuspankkien hillitsevän kulutusta, jotta amerikkalaisten kulutustaso
voisi säilyä ennallaan.
Globaalin New Dealin mahdottomuus
Fordismin ja
”kultaisten 30 vuoden” New Dealin edellytyksenä oli tietty
epäoikeudenmukainen kansainvälinen työnjako, jossa siirtomaat tuottivat
halpoja raaka-aineita kehittyneiden maiden teollisuudelle ja siten
osaltaan tekivät mahdolliseksi palkkojen ja voittojen samanaikaisen
kasvun. Toinen edellytys tälle järjestelmälle oli naisten ilmainen
kotityö. Nyt molemmat näistä edellytyksistä on asetettu kyseenalaiseksi –
vaikka ei toki kokonaan poistettu – ja niitä koskevat kamppailut ovat
tehneet mahdottomaksi jatkaa samaa fordistista new Dealia. Globaalilla
tasolla New Dealin edellyttämää tasapainoa ei näytä olevan mahdollista
löytää vaan pikemminkin tasapainoisen kapitalismin sääntelymuodon
olemassaolo näyttää edellyttävän globaalia riistoa, jonka vastaiset
kamppailut tekevät tasapainon mahdottomaksi.
Kapitalismilla myöskään
siis ei enää ole sitä sivilisatorista vaikutusta, josta Marxin aina
muistutetaan puhuneen. Nyt kapitalismin laajenemisen – taloudellisen
kasvun tuloksina – näyttäytyvät ainoastaan vapaan ajattelun estäminen,
tiedon leviämisen pysäyttäminen, ympäristön tuhoaminen, eläinten ja
kasvien alistaminen omaisuudeksi, ihmisten välisten suhteiden
hyväksikäyttö ja kaavamaistaminen, ihmisruumiin turmeleminen
lisääntyvien vaatimusten, turhautumisten ja pakkojen alla. Kaikkialla,
minne kapitalistiset suhteet ja pääoman logiikka tunkeutuu, on tuloksena
pikemminkin rikkauden tuhoutuminen tai sen tuotannon heikkeneminen kuin
kansakuntien varallisuuden kasvu.
Siksi ainoa tie
ulos nykyisestä talouskriisistä ovat yhteiskunnalliset kamppailut, jotka
suuntautuvat suoraan kapitalistisen logiikan leviämistä vastaan ja
rakentavat elämää vapaana pääoman alaisuudessa tehtävästä työstä.
