valt.tri Pekka Sauramo/Nykyinen kriisi ja Marx-kirja
10.12.2009
Mikä kapitalismissa on
muuttunut? Nykyistä talouskriisiä alettiin Yhdysvalloissa pitää jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa pahimpana 1930-luvun suuren laman jälkeisenä kriisinä. Vaikka kriisin pituus ei olekaan vielä selvillä, sen rinnastaminen suureen lamaan on luontevaa jo pelkästään kriisin vakavuuden takia. Tässä kirjoituksessa lähden siitä, että kriisin vakavuuteen ovat molemmissa tapauksessa vaikuttaneet samantapaiset perussyyt. Yhtäläisyyksien esillä pitämisen ohella korostan kuitenkin myös sitä, ettei maailma ole enää samanlainen kuin se oli lähes kahdeksankymmentä vuotta sitten. Kapitalismi Yhdysvalloissa - ja myös muualla - on muuttunut. Muutos näkyy myös tämänhetkisen kriisin tietyissä piirteissä. Käytänkin nykyisen kriisin ja 1930-luvun suuren laman välisten erojen ja yhtäläisyyksien tarkastelua yhtenä yhdysvaltalaisen kapitalismin muuttumisen kuvaamistapana. Jotkut muutospiirteet ovat luonnollisesti yhteisiä lähes kaikille keskeisille kapitalistisille maille, vaikka ne ovatkin selvimmin esillä Yhdysvalloissa.
Tulevaisuuden analysointi ei ole kirjoituksen keskeinen tavoite, mutta pohdin lopuksi myös tulevaisuuden näkymiä. Yhdysvalloissa 1930-luvun suuri lama oli pitkä. Jos kriisit ovat samankaltaisia, voiko nykyinenkin kriisi pitkittyä vielä oleellisesti?
Mikä kriisejä yhdistää?
Sekä nykykriisi että 1930-luvun suuri lama ovat vakavia kapitalistisen talouden kriisejä, koska ne ulottuvat talouden ytimeen eli rahoitusjärjestelmään. Ne ovat rahoitusjärjestelmäkriisejä, koska niissä yksityisen sektorin paha velkaongelma liittyy varallisuuden arvojen voimakkaaseen laskuun tai jopa romahdukseen.
Kriisit ovat varallisuuden arvojen putoamisen vaikeuttamia yksityisen sektorin velkakriisejä, koska molempia edelsi velkavetoinen nousukausi, johon liittyi varallisuuden arvojen raju nousu, muun muassa osakkeiden hintakupla. Nousua vauhditti erityisesti säätelyn vähäisyys rahoitusmarkkinoilla, mikä teki sekä velan että riskinoton - ja siksi myös keinottelun - helpoksi.
Vaikka nykykriisin pituus onkin vielä hämärän peitossa, on mahdollista, että molemmat ovat paitsi tavallista selvempiä myös keskimääräistä selvästi pidempiä kriisejä. Taloushistorian perusteella rahoitusjärjestelmäkriisin yhdistyminen yksityisen sektorin velkakriisiin pidentää taantumia, koska yksityisen sekrorin velkaantuneisuuden vähentäminen, eli taseiden parantaminen, vie aikaa.
Kriisejä, joissa yksityisen sektorin paha velkaantuminen yhdistyy varallisuusarvojen voimakkaaseen laskuun, on kutsuttu tasetaantumiksi, koska tarve parantaa yksityisellä sektorilla toimivien talousyksikköjen - rahoituslaitosten, muiden yritysten, kotitalouksien - taseita eli rahoitusasemaa hallitsee koko talouden kehitystä (Koo, 2008). Se voi esimerkiksi johtaa yritysten tekemien investointien rajuun laskuun ja myös kulutuksen voimakkaaseen supistumiseen.
Sekä 1930-luvun suurta lamaa että nykykriisiä voidaan pitää esimerkkeinä tasetaantumasta. Myös Suomen 1990-luvun alun lama on hyvä esimerkki tasetaantumasta. Suomen lama oli poikkeuksellisen syvä ja pitkä, koska yksityisen sektorin pahan velkaongelman yhdistyminen varallisuusesineiden arvojen laskemiseen heikensi sekä pankkien, muiden yritysten että myös kotitalouksien taloudellista asemaa. Myös Japanin vaisua talouskehitystä 1990-luvulla, jota on pidetty Japanin talouden menetettynä vuosikymmenenä, on luonnehdittu tasetaantumaksi (Koo, 2008). Suomen lamasta Japanin talouden "suuri taantuma poikkesi kuitenkin muun muassa sillä tavalla, ettei Japanissa kotitalouksien velkaantuneisuus muodostunut keskeiseksi ongelmaksi. Hitaan talouskasvun keskeinen syy oli japanilaisten yritysten tarve parantaa taseitaan velkaantuneisuutta vähentämällä, mikä johti lähes koko 1990-luvun ajan jatkuneeseen hyvin laimeaan investointitoimintaan (Koo, 2008).
Yksi oleellinen ero
Vaikka nykyisen kriisin ja Yhdysvaltojen 1930-luvun laman keskeiset peruspiirteet ovat samoja, kriiseissä on myös oleellisia eroja. Vielä ei tiedetä, kuinka pitkä nykykriisistä tulee Yhdysvalloissa verrattuna 1930-luvun lamaan, mutta jo nyt tiedetään velkaongelman olevan joiltakin osin pahempi kuin 1930-luvulla.
Suuren laman aikana velkaongelma oli kaikkien sektoreiden yhteenlaskettuja velkoja mittarina käytettäessä pahimmillaan 1930-luvun alkuvuosina, jolloin velkojen suhde kokonaistuotannon arvoon saavutti noin 300 prosentin tason (kuvio1). Velkaantumisastetta kasvatti kokonaistuotannon raju supistuminen. Vuonna 2008 vastaava luku oli yli 350 prosenttia eli selvästi suurempi.
Vaikka ero velkaantumisasteissa onkin huomionarvoinen, vielä oleellisempi on ero velkojen jakaantumisessa.
Molempia kriisejä edelsi velkavetoinen nousukausi, mutta velkaantuneisuus kasvoi eri sektoreilla nousukausien aikana eri tavalla. Nykykriisiä edeltäneen nousukauden aikana velkaan tukeutuivat erityisesti rahoituslaitokset ja kotitaloudet. Suurta lamaa edeltäneen nousukauden aikana velkaantuivat ennen kaikkea yrirykset. Vaikka kotitalouksien velkaantuminen oli yrityksiä vähäisempää, nekin kasvattivat kulutusta velkarahalla. Kasvua vauhditti 1920-luvulla erityisesti yksi uusi innovaatio, osamaksukauppa, joka helpotti esimerkiksi autojen hankkimista (Persons, 1930).
Erot velkaantuneisuuden kasvussa eri sektoreilla kuvastavat myös eroja velan käytössä eri sijoitus- ja investointikohteisiin. Onhan ilmeistä, että esimerkiksi teollisuudessa toimivat yritykset ottavat tavallisesti velkaa ensisijaisesti koneitten, ja laitteiden hankkimiseen sekä tuotantolaitosten rakenramiseen eivätkä niinkään arvopapereihin sijoittamiseen. Toisaalta rahoituslaitokset sijoittavat varansa lähinnä arvopapereihin. Ero velan käytössä ei kuitenkaan ole hyvin jyrkkä. Myös teollisuudessa toimivat yhdysvaltalaiset yritykset ovat sijoittaneet huomattavasti varoja muuhun kuin pelkästään tuotannolliseen toimintaan. Tämänkaltainen sijoitustoiminnan painopisteen muuttuminen on voimistunut viimeisten vuosikymmenten aikana (ks. esimerkiksi Orhangazi, 2008).
Oleellinen ero nykykriisiä ja suurta lamaa edeltäneitten nousukausien välillä oli se, että 1920-luvun nousukaudella velkarahaa käytettiin enemmän sijoituksiin reaalipääomaan kuin ennen nykyistä kriisiä. Esimerkiksi autoteollisuus laajentui tuolloin voimakkaasti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö 1920-luvun pörssihuumassakin olisi käytetty huomattavasti velkarahaa muun muassa arvopaperisijoituksiin. Taloushistoriasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä velkarahaan tukeutuneista sijoittajista, jotka menettivät omaisuutensa vuoden 1929 pörssiromahduksessa. Nykykriisiä edeltäneeseen nousukauteen verrattuna velkarahaan tukeutuminen oli kuitenkin vähäisempää. Se kuvastaa sitä, kuinka valtavia erityisesti velan käytöstä johtuvia riskejä yhdysvaltalaisissa rahoituslaitoksissa otettiin ennen nykykriisin puhkeamista.
Nykykriisi ja 1930-luvun lama Yhdysvalloissa (II)
Velkojen kasvu ei ole uusi
ilmiö
Rahoituslaitosten velkaantuneisuuden vauhdittuminen ei kuitenkaan ole tuore ilmiö. Se alkoi jo l980-luvulla (kuvio 2). Velkaantuneisuus kasvoi erittäin voimakkaasti 1990-luvulla, mutta siitä huolimatta kasvu vielä kiihtyi selvästi uudelle vuosituhannelle siirryttäessä.
Vaikka velkaantuneisuuden kasvu vauhdittui 2000-luvulla erityisesti rahoituslaitoksissa, myös kotitalouksien velat, erityisesti asuntovelat, lisääntyivät oleellisesti. Velkaantuneisuus alkoi kuirenkin kasvaa jo paljon ennen 2000-lukua. Yhdysvalloissa kotitalouksien ostovoiman kasvu on ollut jo 1970-luvulta lähtien varsin vaatimatonta. Palkkatyöläisten palkat eivät ole nousseet työn tuottavuuden tahdissa. Siksi kotitalouksien on täytynyt turvautua velanottoon tietyn kulutustason saavuttamiseksi. Nykykriisiä edeltäneen nousukauden aikana jo ennestään velkaantuneet kotitaloudet lisäsivät velkataakkaansa oleellisesti. Taantuman alkaessa yhdysvaltalaisten kotitalouksien velkaantuneisuus oli huippukorkealla (kuvio 2).
Rahoituslaitosten oleellisesti kasvanut rooli velan ottajana kuvastaa paitsi rahoituslaitosten velkaantuneisuuden rajua kasvua myös niiden kasvanutta merkitystä Yhdysvaltojen kansantaloudessa. Vielä 1970-luvun alussa rahoitus- ja vakuutustoiminnan sekä kiinteistöpalvelujen osuus Yhdysvaltojen kokonaistuotannosta oli noin 15 prosenttia; vuonna 2005 se oli kasvanut noin 20 prosenttiin (Palley, 2008,37).
Rahoituslaitosten merkityksen kasvu sekä velan että riskin ottajana on oleellinen tekijä, jonka takia nykykriisi ei ole samankaltaisista piirteistä huolimatta samanlainen kuin 1930-luvun suuri lama. Siihen myös tiivistyy keskeinen yhdysvaltalaisen kapitalismin murroksen piirre.
Kapitalismi on rahallistunut
Rahoitussektorin ja rahoituslaitosten merkitys on Yhdysvalloissa - ja muuallakin - nykyään niin suuri, että on alettu puhua kapitalismin rahallistumisesta (engl. financialization). Tällä erityisesti keynesiläisten ja marxilaisten tutkijoiden 1990-luvun alkupuolella käyttöön ottamalla luonnehdinnalla tarkoitetaan yleisesti taloudellisen toiminnan painopisteen siirtymistä tuotannollisesta toiminnasta rahakeskeiseen taloudelliseen toimintaan. Kun aiemmin rahoituslaitokset toimivat tuotantotoimintaa helpottavina ja vauhdittavina rahoituksen välittäjinä, niistä on tullut vähintäänkin toinen ja aika ajoin jopa ensisijainen talouskasvun veturi.
Muutos on näkynyt muun muassa siten, että verrattuna investointeihin tuotannolliseen pääomaan - koneisiin, laitteisiin, tuotantorakennuksiin - sijoitukset erilaisiin uusia rahoitusinnovaatiota kuvastaviin arvopapereihin ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Tästä nykykriisiä edeltänyt nousukausi on ehkä paras esimerkki.
Muutosta voidaan tulkita siten, että rahallistuneen kapitalismin hallitsemassa maailmassa huomattava osa pääomaa omistavista ja käyttävistä sijoittajista odottaa saavansa paremman tuoton rahoilleen sijoittamalla ne aiempaa suuremmassa määrin muihin kohteisiin kuin kiinteään tuotannolliseen pääomaan. Kapitalismin rahallistumista analysoineet turkijat ovat selittäneet muutosta monin eri tavoin.
Yhdysvalloissa uusmarxilaiset, erityisesti Paul Baranin ja Paul Sweezyn (1966) sekä Harry Magdoffin jalanjälkien seuraajat, lähtevät siitä, että rahallistumisen perussyy on Yhdysvaltojen talouden alttius vaisuun talouskasvuun, stagnaatioon (Foster ja Magdoff, 2008). Ongelmat alkoivat kärjistyä 1970-luvulla, jolloin talouskasvun hidastumisen takia myös tuotannolliseen pääomaan tehtyjen investointien tuotot laskivat selvästi. Sen tähden pääomaa alkoi hakeutua tuotannollisesta toiminnasta muualle ja rahoitussektorilla saatujen voittojen osuus kaikista voitoista alkoi kasvaa.
Monopolipääoma-kirjassaan Baran ja Sweezy (1966) ajoittivat Yhdysvaltojen talouden stagnaatioalttiuden jo ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan. Talouden kasvu johtui pitkälti vastavoimista, joina Baran ja Sweezy pitivät esimerkiksi kahta maailmansotaa, kylmää sotaa ja joitakin oleellisia teknologisia innovaatioita, esimerkiksi autoja ja niiden merkityksen kasvua. Ilman vastavoimia yrityksissä syntyneille voitoille (ylijäämälle) ei olisi löytynyt sopivia investointikohteita, mikä olisi johtanut stagnaatioon. Baran ja Sweezy eivät vielä Monopolipääoma-kirjassa pitäneet keskeisenä vastavoimana sijoituksia rahoitussektorille eli pääoman rahallistumista. Tätä Sweezy (1991) piti 25 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen sen pahimpana puutteena. Myöhemmin Sweezy jaHarry Magdoff alkoivat pitää sijoituksia rahoitussektorille tärkeimpänä vaihtoehtona sijoituksille tuotannolliseen pääomaan. Yhdysvaltojen taloushistoriaa viimeisen 30 vuoden ajalta voikin pitää talouden rahallistumisen historiana, jonka oleellisena tunnusmerkkinä on ollut rahoituslaitosten merkityksen kasvu. Se on kuvastunut myös kokonaistuotannon kasvuluvuissa.
Eri vaiheiden jälkeen kehitys huipentui nykyistä kriisiä edeltäneen nousukauden aikana. Rahoitussektorilla saatujen voittojen määrä kasvoi rajusti muussa yritystoiminnassa saatuihin voittoihin verrattuna (kuvio 3). Vielä 1970-luvun alkupuoliskolla rahoitussektorilla saatujen voittojen suhde muussa yritystoiminnassa saatuihin voittoihin oli noin 25 prosenttia; vuoteen 2005 mennessä suhde oli noussut 43 prosenttiin (Palley, 2008,43).
Rahallistuneessa kapitalismissa keskeiseksi taloudellisen toiminnan muodoksi tulee rahan tekeminen rahalla. Vaikka kapitalismin rahallistumisen voimakas kasvu on kapitalismin historiassa nuori ilmiö, jo Marx kuvasi Pääomassa niitä kapitalismin piirteitä, joita alettiin myöhemmin luonnehtia rahallistumiseksi. Marxin mukaan taloudellista toimintaa kapitalismissa luonnehtii kiertokulku, jossa kapitalisti sijoittaa rahaa (R) tavaroita (T) tuottavaan tuotannolliseen toimintaan ja saa tavarat myytyään enemmän rahaa (R'), koska hän saa itselleen työläisten riistoon perustuvan lisäarvon. Marx kuitenkin ottaa esille myös mahdollisuuden tehdä rahaa (R') rahalla (R).
Kapitalismin rahallistumista voidaan kuvata siten, että kiertokulun R - T - R' ohella tai sijasta kiertokululla R - R' on merkittävä rooli. On ilmeistä, että kiertokulun R - R' hallitsemassa taloudessa spekulaatiolla on keskeinen merkitys tulojen - tai tappioiden - lähteenä. Voi myös odottaa, että sellaisessa taloudessa sijoittaminen velkarahalla hallitsee taloudellista toimintaa enemmän kuin kiertokulkuun R - T - R' perustuvassa taloudessa (Foster ja Magdoff, 2008).
Nykykriisissä velkaongelmaa kärjistää se, että velkaantuneisuus oli korkealla tasolla jo ennen kriisiä edeltänyttä ja velkaantuneisuutta valtavasti kasvattanutta, erityisesti asuntomarkkinoille painottunutta nousukautta. Nousun aikana velkojen kasvua vauhdittivat alhaisen korkotason lisäksi rahoitusmarkkinoiden löysän sääntelyn ja valvonnan mahdollistamat uudet rahoitusinstituutiot ja -innovaatiot sekä niihin liittyneet velan ja riskin ottoa lisänneet kannustimet.
Lopulta riskit toteutuivat, ja rahoirussektorilta alkanut kriisi muuttui koko talouden toimintaa halvaannuttavaksi muun muassa tuotannon supistumisena ja työttömyyden voimakkaana nousuna kuvastuvaksi syväksi taantumaksi. Sitä voi luonnehtia myös toistaiseksi pahimmaksi rahallistuneen kapitalismin kriisiksi.
Rahoituslaitosten velkaantuneisuuden vauhdittuminen ei kuitenkaan ole tuore ilmiö. Se alkoi jo l980-luvulla (kuvio 2). Velkaantuneisuus kasvoi erittäin voimakkaasti 1990-luvulla, mutta siitä huolimatta kasvu vielä kiihtyi selvästi uudelle vuosituhannelle siirryttäessä.
Vaikka velkaantuneisuuden kasvu vauhdittui 2000-luvulla erityisesti rahoituslaitoksissa, myös kotitalouksien velat, erityisesti asuntovelat, lisääntyivät oleellisesti. Velkaantuneisuus alkoi kuirenkin kasvaa jo paljon ennen 2000-lukua. Yhdysvalloissa kotitalouksien ostovoiman kasvu on ollut jo 1970-luvulta lähtien varsin vaatimatonta. Palkkatyöläisten palkat eivät ole nousseet työn tuottavuuden tahdissa. Siksi kotitalouksien on täytynyt turvautua velanottoon tietyn kulutustason saavuttamiseksi. Nykykriisiä edeltäneen nousukauden aikana jo ennestään velkaantuneet kotitaloudet lisäsivät velkataakkaansa oleellisesti. Taantuman alkaessa yhdysvaltalaisten kotitalouksien velkaantuneisuus oli huippukorkealla (kuvio 2).
Rahoituslaitosten oleellisesti kasvanut rooli velan ottajana kuvastaa paitsi rahoituslaitosten velkaantuneisuuden rajua kasvua myös niiden kasvanutta merkitystä Yhdysvaltojen kansantaloudessa. Vielä 1970-luvun alussa rahoitus- ja vakuutustoiminnan sekä kiinteistöpalvelujen osuus Yhdysvaltojen kokonaistuotannosta oli noin 15 prosenttia; vuonna 2005 se oli kasvanut noin 20 prosenttiin (Palley, 2008,37).
Rahoituslaitosten merkityksen kasvu sekä velan että riskin ottajana on oleellinen tekijä, jonka takia nykykriisi ei ole samankaltaisista piirteistä huolimatta samanlainen kuin 1930-luvun suuri lama. Siihen myös tiivistyy keskeinen yhdysvaltalaisen kapitalismin murroksen piirre.
Kapitalismi on rahallistunut
Rahoitussektorin ja rahoituslaitosten merkitys on Yhdysvalloissa - ja muuallakin - nykyään niin suuri, että on alettu puhua kapitalismin rahallistumisesta (engl. financialization). Tällä erityisesti keynesiläisten ja marxilaisten tutkijoiden 1990-luvun alkupuolella käyttöön ottamalla luonnehdinnalla tarkoitetaan yleisesti taloudellisen toiminnan painopisteen siirtymistä tuotannollisesta toiminnasta rahakeskeiseen taloudelliseen toimintaan. Kun aiemmin rahoituslaitokset toimivat tuotantotoimintaa helpottavina ja vauhdittavina rahoituksen välittäjinä, niistä on tullut vähintäänkin toinen ja aika ajoin jopa ensisijainen talouskasvun veturi.
Muutos on näkynyt muun muassa siten, että verrattuna investointeihin tuotannolliseen pääomaan - koneisiin, laitteisiin, tuotantorakennuksiin - sijoitukset erilaisiin uusia rahoitusinnovaatiota kuvastaviin arvopapereihin ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Tästä nykykriisiä edeltänyt nousukausi on ehkä paras esimerkki.
Muutosta voidaan tulkita siten, että rahallistuneen kapitalismin hallitsemassa maailmassa huomattava osa pääomaa omistavista ja käyttävistä sijoittajista odottaa saavansa paremman tuoton rahoilleen sijoittamalla ne aiempaa suuremmassa määrin muihin kohteisiin kuin kiinteään tuotannolliseen pääomaan. Kapitalismin rahallistumista analysoineet turkijat ovat selittäneet muutosta monin eri tavoin.
Yhdysvalloissa uusmarxilaiset, erityisesti Paul Baranin ja Paul Sweezyn (1966) sekä Harry Magdoffin jalanjälkien seuraajat, lähtevät siitä, että rahallistumisen perussyy on Yhdysvaltojen talouden alttius vaisuun talouskasvuun, stagnaatioon (Foster ja Magdoff, 2008). Ongelmat alkoivat kärjistyä 1970-luvulla, jolloin talouskasvun hidastumisen takia myös tuotannolliseen pääomaan tehtyjen investointien tuotot laskivat selvästi. Sen tähden pääomaa alkoi hakeutua tuotannollisesta toiminnasta muualle ja rahoitussektorilla saatujen voittojen osuus kaikista voitoista alkoi kasvaa.
Monopolipääoma-kirjassaan Baran ja Sweezy (1966) ajoittivat Yhdysvaltojen talouden stagnaatioalttiuden jo ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan. Talouden kasvu johtui pitkälti vastavoimista, joina Baran ja Sweezy pitivät esimerkiksi kahta maailmansotaa, kylmää sotaa ja joitakin oleellisia teknologisia innovaatioita, esimerkiksi autoja ja niiden merkityksen kasvua. Ilman vastavoimia yrityksissä syntyneille voitoille (ylijäämälle) ei olisi löytynyt sopivia investointikohteita, mikä olisi johtanut stagnaatioon. Baran ja Sweezy eivät vielä Monopolipääoma-kirjassa pitäneet keskeisenä vastavoimana sijoituksia rahoitussektorille eli pääoman rahallistumista. Tätä Sweezy (1991) piti 25 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen sen pahimpana puutteena. Myöhemmin Sweezy jaHarry Magdoff alkoivat pitää sijoituksia rahoitussektorille tärkeimpänä vaihtoehtona sijoituksille tuotannolliseen pääomaan. Yhdysvaltojen taloushistoriaa viimeisen 30 vuoden ajalta voikin pitää talouden rahallistumisen historiana, jonka oleellisena tunnusmerkkinä on ollut rahoituslaitosten merkityksen kasvu. Se on kuvastunut myös kokonaistuotannon kasvuluvuissa.
Eri vaiheiden jälkeen kehitys huipentui nykyistä kriisiä edeltäneen nousukauden aikana. Rahoitussektorilla saatujen voittojen määrä kasvoi rajusti muussa yritystoiminnassa saatuihin voittoihin verrattuna (kuvio 3). Vielä 1970-luvun alkupuoliskolla rahoitussektorilla saatujen voittojen suhde muussa yritystoiminnassa saatuihin voittoihin oli noin 25 prosenttia; vuoteen 2005 mennessä suhde oli noussut 43 prosenttiin (Palley, 2008,43).
Rahallistuneessa kapitalismissa keskeiseksi taloudellisen toiminnan muodoksi tulee rahan tekeminen rahalla. Vaikka kapitalismin rahallistumisen voimakas kasvu on kapitalismin historiassa nuori ilmiö, jo Marx kuvasi Pääomassa niitä kapitalismin piirteitä, joita alettiin myöhemmin luonnehtia rahallistumiseksi. Marxin mukaan taloudellista toimintaa kapitalismissa luonnehtii kiertokulku, jossa kapitalisti sijoittaa rahaa (R) tavaroita (T) tuottavaan tuotannolliseen toimintaan ja saa tavarat myytyään enemmän rahaa (R'), koska hän saa itselleen työläisten riistoon perustuvan lisäarvon. Marx kuitenkin ottaa esille myös mahdollisuuden tehdä rahaa (R') rahalla (R).
Kapitalismin rahallistumista voidaan kuvata siten, että kiertokulun R - T - R' ohella tai sijasta kiertokululla R - R' on merkittävä rooli. On ilmeistä, että kiertokulun R - R' hallitsemassa taloudessa spekulaatiolla on keskeinen merkitys tulojen - tai tappioiden - lähteenä. Voi myös odottaa, että sellaisessa taloudessa sijoittaminen velkarahalla hallitsee taloudellista toimintaa enemmän kuin kiertokulkuun R - T - R' perustuvassa taloudessa (Foster ja Magdoff, 2008).
Nykykriisissä velkaongelmaa kärjistää se, että velkaantuneisuus oli korkealla tasolla jo ennen kriisiä edeltänyttä ja velkaantuneisuutta valtavasti kasvattanutta, erityisesti asuntomarkkinoille painottunutta nousukautta. Nousun aikana velkojen kasvua vauhdittivat alhaisen korkotason lisäksi rahoitusmarkkinoiden löysän sääntelyn ja valvonnan mahdollistamat uudet rahoitusinstituutiot ja -innovaatiot sekä niihin liittyneet velan ja riskin ottoa lisänneet kannustimet.
Lopulta riskit toteutuivat, ja rahoirussektorilta alkanut kriisi muuttui koko talouden toimintaa halvaannuttavaksi muun muassa tuotannon supistumisena ja työttömyyden voimakkaana nousuna kuvastuvaksi syväksi taantumaksi. Sitä voi luonnehtia myös toistaiseksi pahimmaksi rahallistuneen kapitalismin kriisiksi.
Nykykriisi ja 1930-luvun lama Yhdysvalloissa (III)
Pitkittyykö kriisi?
Suuren laman aikana talouskehitystä hallitsi yritysten ja kotitalouksien tarve vähentää velkaantuneisuutta, mikä johti investointien ja kulutuksen romahtamisen takia kokonaistuotannonkin romahtamiseen. Se johti myös yleisen hintatason laskuun, deflaatioon, joka aiheutti 1930-luvun alkupuolella velkojen vähentämisestä huolimatta tosiasiallisen velkataakan kasvun (ks. Fisher 1932, 1933). Suureen lamaan liittynyt velka-deflaatio -kierre on yksi mahdollinen kehitysura, joka on ominainen tasetaantumille.
Se ei kuitenkaan ole väistämätön kehityssuunta. Laskukauden syvyyteen ja pituuteen voidaan vaikuttaa oleellisesti talouspolitiikalla. Nykytietämyksen valossa suuren laman aikana harjoitettu talouspolitiikka ei ollut parasta mahdollista. Keynesiläinen ajattelu ei ollut vielä tehnyt läpimurtoa, mikä kuvastui erityisesti 1930-luvun alkupuolella harjoitetussa finanssipolitiikassa. Presidentti Hoover piti tasapainoista budjettia keskeisenä talouspoliittisena tavoitteena. Vaikka presidentti Rooseveltin New Deal -politiikkaa voi jo pitää keynesiläisenä elvytyspolitiikkana, laman syvyys olisi edellyttänyt mittavampia elvytystoimia. Roosevelt myös antoi 1930-luvun jälkipuoliskolla periksi valtiontalouden alijäämästä huolestuneille avustajilleen ja alkoi leikata menoja. Työttömyys pysyikin vaikeana yhteiskunnallisena ongelmana Yhdysvalloissa koko 1930-luvun ajan. Vasta toisen maailmansodan syttymisen aiheuttama julkisten menojen kasvu synnytti talouteen suuren elvytyssysäyksen.
Suuren laman pitkittymiseen rahapolitiikka vaikutti finanssipolitiikkaa vähemmän. Jos yritysten ja kotitalouksien on ylivelkaantuneisuuden takia pakko vähentää velkaantuneisuuttaan, kevytkään rahapolitiikka ei voi vaikuttaa pakkoon oleellisesti ainakaan pysyväisluonteisesti. Tasetaantumissa rahapolitiikka saattaakin usein olla pitkälti narulla työntämistä.
Vaikka nykykriisi on velkaongelman vakavuudella mitattuna jopa pahempi kuin suuri lama, ajautuminen 1930-luvulla toteutuneeseen pitkään velka-deflaatio -kierteeseen ei ole todennäköistä.
Nyt tiedetään, miten se voidaan välttää. Päätöksentekijöillä on myös käytössään aiempaa paremmat välineet, koska sekä keskuspankin että hallituksen talouspoliittiset välineet ovat kehittyneet. Yhdysvalloissakin julkisen talouden merkitys on nykyään paljon suurempi kuin 1930-luvulla, mikä lisää oleellisesti hallitusten mahdollisuuksia vaikuttaa talouskehitykseen. Toisaalta keskuspankin merkitys rahoitusjärjestelmää ylläpitävänä viimekätisenä lainanantajana tiedostetaan paremmin kuin suuren laman aikana.
Tällä hetkellä monet indikaattorit osoittavat, että Yhdysvalloissa ja myös muualla pahin on ohitse. Syksyllä 2008 luottamus rahoitusmarkkinoilla romahti, mikä johti koko maailmantalouden kriisiytymiseen. Keskeisin yksittäinen romahduksen vauhdittaja oli Lehman Brothers -investointipankin päästäminen konkurssiin. Sen jälkeen uhka uusista rahoituslaitoksia kohtaavista konkursseista kasvoi rajusti paitsi Yhdysvalloissa myös muualla. Yhdysvalloissa keskuspankin ja Obaman hallituksen toimet ovat kuitenkin saaneet luottamuksen parantumaan. Nyt yleisesti ennustetaan kokonaistuotannonkin kääntyvän lähitulevaisuudessa nousuun.
Jos nykyinen kriisi olisi pelkästään luottamuksen romahtamisesta johtuva taantuma, luottamuksen palautuminen riittäisi lopettamaan taantuman ja vauhdittamaan talouskasvua pysyväisluonteisesti paitsi Yhdysvalloissa myös koko maailmantaloudessa. Kriisi ei kuitenkaan ole pelkästään luottamuksen romahtamisesta johtuva taantuma vaan tasetaantuma, johon liittyy yksityisen sektorin, Yhdysvalloissa erityisesti rahoituslaitosten ja kotitalouksien, vakava velkaongelma.
Luottamuksen parantuminen ei vielä johda velkaongelman ratkeamiseen. Vaikka luottamuksen kohentuminen onkin taantuman voittamisen välttämätön ehto, pelkästään sen vahvistuminen ei riitä ratkaisemaan talouskriisiä lopullisesti.
Pakko vähentää yksityisen sektorin velkaantuneisuutta pitkittää kriisiä vääjäämättä, vaikka luottamuksen vahvistuminen ja elvytyspolitiikka kohentaisivatkin esimerkiksi tuotantolukuja pohjalukemista. Kuten 1930-luvulla myös nykykriisissä hallituksen harjoittama finanssipolitiikka on ratkaisevan tärkeässä asemassa. Vaikka Obaman hallituksen elvytyspanostuksilla voidaan välttää 1930-luvulla toteutunut tuotannon supistumiskierre, pelkästään toistaiseksi päätetyt satsaukset saattavat johtaa vain tilapäiseen kasvun vauhdittumiseen.
Japanissa talouden suistumisen 1930-luvun kaltaiseen velka-deflaatio -kierteeseen esti viime kädessä juuri finanssipolitiikka, joka muodosti vastapainon yritysten velkaantumisen vähentämisestä syntyneelle voimakkaalle kokonaiskysynnän ja -tuotannon supistumispaineelle (Koo, 2008). Julkisen talouden alijäämä oli Japanissa 1990-luvulla usean vuoden ajan 10 prosentin tuntumassa - eli samaa suuruusluokkaa kuin se on Yhdysvalloissa lähitulevaisuudessa.
Japanin 1990-luvun menetetty vuosikymmen on talouspoliittisessa keskustelussa ollut yksi tuoreen taloushistorian antama perustelu sille, että Yhdysvalloissakin voi olla edessä hitaan talouskasvun ajanjakso. Koska molemmat taantumat ovat tasetaantumia, rinnastamiselle on olemassa hyvät perustelut. Toisin kuin Japanissa, Yhdysvalloissa kotitalouksien velkaongelma saattaa muodostaa keskeisen talouden pysyväisluonteisen piristymisen esteen.
Tasetaantumien erilaisuuden takia Japanin kokemuksia ei voi suoraan siirtää Yhdysvaltojen talouskehitystä koskeviksi ennusteiksi. Jos kuitenkin Yhdysvalloissa velkavetoinen kasvu jatkuisi keskeytyksettä myös tulevaisuudessa, siitä tulisi hämmentävä esimerkki rahallistuneen kapitalistisen talouden velansietokyvystä.
Riittääkö sääntelyn lisääminen?
Velkavetoiselle kasvulle ei ole helppoa löytää vaihtoehtoja, jos lähtökohdaksi otetaan Baranin, Sweezyn ja Magdoffin arvio Yhdysvaltojen talouden stagnaatioalttiudesta ja näkemys rahallistumisesta reaktiona stagnaatioalttiuteen. On mahdollista, että nyt toimitaan samalla tavalla kuin 1930-luvulla eli talouden sääntelyä lisätään. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että sääntelyä ja valvontaa eniten tarvitsevilta rahoirusmarkkinoilta alkaisi siirtyä resursseja tuotannolliseen toimintaan. Jos rahallistumista pidetään reaktiona stagnaatioalttiuteen, lopputulos saattaa pikemminkin olla resurssien vajaakäytön kasvaminen eli stagnaatio. Parhaassa tapauksessa hyvin toteutettu sääntelyn lisääminen voi hankaloittaa keinottelua ja ehkäistä esimerkiksi varallisuusesineiden arvojen nousuun ja velkaantumiseen perustuvien kasvukuplien syntymistä. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu talouden stagnaatioalttiuteen.
Jos lähdetään liikkeelle Baranin, Sweezyn ja Magdoffin analyysistä, ainoa pysyvän muutoksen aiheuttava parannuskeino on puuttuminen stagnaatioalttiuden perussyyhyn eli suuryritysten valta-asemaan Yhdysvaltojen taloudessa.
Suuren laman aikana talouskehitystä hallitsi yritysten ja kotitalouksien tarve vähentää velkaantuneisuutta, mikä johti investointien ja kulutuksen romahtamisen takia kokonaistuotannonkin romahtamiseen. Se johti myös yleisen hintatason laskuun, deflaatioon, joka aiheutti 1930-luvun alkupuolella velkojen vähentämisestä huolimatta tosiasiallisen velkataakan kasvun (ks. Fisher 1932, 1933). Suureen lamaan liittynyt velka-deflaatio -kierre on yksi mahdollinen kehitysura, joka on ominainen tasetaantumille.
Se ei kuitenkaan ole väistämätön kehityssuunta. Laskukauden syvyyteen ja pituuteen voidaan vaikuttaa oleellisesti talouspolitiikalla. Nykytietämyksen valossa suuren laman aikana harjoitettu talouspolitiikka ei ollut parasta mahdollista. Keynesiläinen ajattelu ei ollut vielä tehnyt läpimurtoa, mikä kuvastui erityisesti 1930-luvun alkupuolella harjoitetussa finanssipolitiikassa. Presidentti Hoover piti tasapainoista budjettia keskeisenä talouspoliittisena tavoitteena. Vaikka presidentti Rooseveltin New Deal -politiikkaa voi jo pitää keynesiläisenä elvytyspolitiikkana, laman syvyys olisi edellyttänyt mittavampia elvytystoimia. Roosevelt myös antoi 1930-luvun jälkipuoliskolla periksi valtiontalouden alijäämästä huolestuneille avustajilleen ja alkoi leikata menoja. Työttömyys pysyikin vaikeana yhteiskunnallisena ongelmana Yhdysvalloissa koko 1930-luvun ajan. Vasta toisen maailmansodan syttymisen aiheuttama julkisten menojen kasvu synnytti talouteen suuren elvytyssysäyksen.
Suuren laman pitkittymiseen rahapolitiikka vaikutti finanssipolitiikkaa vähemmän. Jos yritysten ja kotitalouksien on ylivelkaantuneisuuden takia pakko vähentää velkaantuneisuuttaan, kevytkään rahapolitiikka ei voi vaikuttaa pakkoon oleellisesti ainakaan pysyväisluonteisesti. Tasetaantumissa rahapolitiikka saattaakin usein olla pitkälti narulla työntämistä.
Vaikka nykykriisi on velkaongelman vakavuudella mitattuna jopa pahempi kuin suuri lama, ajautuminen 1930-luvulla toteutuneeseen pitkään velka-deflaatio -kierteeseen ei ole todennäköistä.
Nyt tiedetään, miten se voidaan välttää. Päätöksentekijöillä on myös käytössään aiempaa paremmat välineet, koska sekä keskuspankin että hallituksen talouspoliittiset välineet ovat kehittyneet. Yhdysvalloissakin julkisen talouden merkitys on nykyään paljon suurempi kuin 1930-luvulla, mikä lisää oleellisesti hallitusten mahdollisuuksia vaikuttaa talouskehitykseen. Toisaalta keskuspankin merkitys rahoitusjärjestelmää ylläpitävänä viimekätisenä lainanantajana tiedostetaan paremmin kuin suuren laman aikana.
Tällä hetkellä monet indikaattorit osoittavat, että Yhdysvalloissa ja myös muualla pahin on ohitse. Syksyllä 2008 luottamus rahoitusmarkkinoilla romahti, mikä johti koko maailmantalouden kriisiytymiseen. Keskeisin yksittäinen romahduksen vauhdittaja oli Lehman Brothers -investointipankin päästäminen konkurssiin. Sen jälkeen uhka uusista rahoituslaitoksia kohtaavista konkursseista kasvoi rajusti paitsi Yhdysvalloissa myös muualla. Yhdysvalloissa keskuspankin ja Obaman hallituksen toimet ovat kuitenkin saaneet luottamuksen parantumaan. Nyt yleisesti ennustetaan kokonaistuotannonkin kääntyvän lähitulevaisuudessa nousuun.
Jos nykyinen kriisi olisi pelkästään luottamuksen romahtamisesta johtuva taantuma, luottamuksen palautuminen riittäisi lopettamaan taantuman ja vauhdittamaan talouskasvua pysyväisluonteisesti paitsi Yhdysvalloissa myös koko maailmantaloudessa. Kriisi ei kuitenkaan ole pelkästään luottamuksen romahtamisesta johtuva taantuma vaan tasetaantuma, johon liittyy yksityisen sektorin, Yhdysvalloissa erityisesti rahoituslaitosten ja kotitalouksien, vakava velkaongelma.
Luottamuksen parantuminen ei vielä johda velkaongelman ratkeamiseen. Vaikka luottamuksen kohentuminen onkin taantuman voittamisen välttämätön ehto, pelkästään sen vahvistuminen ei riitä ratkaisemaan talouskriisiä lopullisesti.
Pakko vähentää yksityisen sektorin velkaantuneisuutta pitkittää kriisiä vääjäämättä, vaikka luottamuksen vahvistuminen ja elvytyspolitiikka kohentaisivatkin esimerkiksi tuotantolukuja pohjalukemista. Kuten 1930-luvulla myös nykykriisissä hallituksen harjoittama finanssipolitiikka on ratkaisevan tärkeässä asemassa. Vaikka Obaman hallituksen elvytyspanostuksilla voidaan välttää 1930-luvulla toteutunut tuotannon supistumiskierre, pelkästään toistaiseksi päätetyt satsaukset saattavat johtaa vain tilapäiseen kasvun vauhdittumiseen.
Japanissa talouden suistumisen 1930-luvun kaltaiseen velka-deflaatio -kierteeseen esti viime kädessä juuri finanssipolitiikka, joka muodosti vastapainon yritysten velkaantumisen vähentämisestä syntyneelle voimakkaalle kokonaiskysynnän ja -tuotannon supistumispaineelle (Koo, 2008). Julkisen talouden alijäämä oli Japanissa 1990-luvulla usean vuoden ajan 10 prosentin tuntumassa - eli samaa suuruusluokkaa kuin se on Yhdysvalloissa lähitulevaisuudessa.
Japanin 1990-luvun menetetty vuosikymmen on talouspoliittisessa keskustelussa ollut yksi tuoreen taloushistorian antama perustelu sille, että Yhdysvalloissakin voi olla edessä hitaan talouskasvun ajanjakso. Koska molemmat taantumat ovat tasetaantumia, rinnastamiselle on olemassa hyvät perustelut. Toisin kuin Japanissa, Yhdysvalloissa kotitalouksien velkaongelma saattaa muodostaa keskeisen talouden pysyväisluonteisen piristymisen esteen.
Tasetaantumien erilaisuuden takia Japanin kokemuksia ei voi suoraan siirtää Yhdysvaltojen talouskehitystä koskeviksi ennusteiksi. Jos kuitenkin Yhdysvalloissa velkavetoinen kasvu jatkuisi keskeytyksettä myös tulevaisuudessa, siitä tulisi hämmentävä esimerkki rahallistuneen kapitalistisen talouden velansietokyvystä.
Riittääkö sääntelyn lisääminen?
Velkavetoiselle kasvulle ei ole helppoa löytää vaihtoehtoja, jos lähtökohdaksi otetaan Baranin, Sweezyn ja Magdoffin arvio Yhdysvaltojen talouden stagnaatioalttiudesta ja näkemys rahallistumisesta reaktiona stagnaatioalttiuteen. On mahdollista, että nyt toimitaan samalla tavalla kuin 1930-luvulla eli talouden sääntelyä lisätään. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että sääntelyä ja valvontaa eniten tarvitsevilta rahoirusmarkkinoilta alkaisi siirtyä resursseja tuotannolliseen toimintaan. Jos rahallistumista pidetään reaktiona stagnaatioalttiuteen, lopputulos saattaa pikemminkin olla resurssien vajaakäytön kasvaminen eli stagnaatio. Parhaassa tapauksessa hyvin toteutettu sääntelyn lisääminen voi hankaloittaa keinottelua ja ehkäistä esimerkiksi varallisuusesineiden arvojen nousuun ja velkaantumiseen perustuvien kasvukuplien syntymistä. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu talouden stagnaatioalttiuteen.
Jos lähdetään liikkeelle Baranin, Sweezyn ja Magdoffin analyysistä, ainoa pysyvän muutoksen aiheuttava parannuskeino on puuttuminen stagnaatioalttiuden perussyyhyn eli suuryritysten valta-asemaan Yhdysvaltojen taloudessa.
